Nurmijärven seurakunnan kirkkoneuvosto päätti, että tähän asti kunnan kanssa järjestetyt lasten iltapäiväkerhot siirtyvät ensi syksynä yksin seurakunnan pitämiksi. Perusteluna on ”kristillisen kasvatuksen turvaaminen”.
Tuon päätöksen seurauksena joudutaan ottamaan kantaa toiminnan kristillisyyden laatuun ja määrään. Kotimaa-lehden jutussa 8.12 todetaan., että ”jatkossakaan iltapäiväkerhojen toiminta ei ole korostetun hengellistä, mutta luonteva kristillisyys on sitten taas mahdollista”.
Milloin toiminta on korostetun hengellistä ja minkälaista on luonteva kristillisyys? Siinä olisi jollekin työryhmälle tai väitöstutkijalle hyvä aihe pohtia.
Luonteva kristillisyys voi joidenkin mielestä olla liikaa ja toisten mielestä liian vähän. Voi olla, että joidenkin seurakuntalaisten mielestä toiminnan tulisikin olla korostetun hengellistä. Kuulee myös puhuttavan raikkaasta tai kirkkaasta kristillisyydestä.
Voiko hengellisyyden tai kristillisyyden määrää ja laatua, saati uskoa ylipäätään mitata? Pelkkä joidenkin sanojen tai muotojen esiintymisen laskeminen tuskin antaa tuohon lopullista vastausta.
Arviointia hankaloittaa se, että ihmiset elävät uskoaan todeksi niin monella tavalla. Toinen viljelee ahkerasti raamatunlauseita ja uskonoppia, kun toinen uskoo henkilökohtaisesti ja hiljaisesti mielessään, lukee ehkä hiljaa iltarukouksen.
Ainakaan minä en kykene sanomaan, kumpi on kristillisempää. Ei pidä myöskään mennä arvioimaan toisten ihmisten uskon määrää.
Tuo sama jako näkyy kirkossa monessa muodossa hengellisinä suuntauksina. Erilaiset suuntaukset ovat minusta ok, vanhan sanonnan mukaan ”jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi”.
Ongelmat syntyvät siitä, kun yritetään saattaa oma tapa uskoa myös toisten tavaksi.
****
Mikä on uskonnon harjoittamista? Seurakunnan ja koulujen yhteistyöstä on viime vuosina pyritty rajaamaan pois uskonnon harjoittaminen ja tunnustuksellisuus.
Sen mukaan kulttuurimme ilmiöistä saa kertoa, vaikka niillä on vahvat kristilliset juuret. Taisi eduskunnan perustusvaliokuntakin todeta, että Suvivirren laulaminen tai joulukuvaelman katsominen eivät ole uskonnon harjoittamista.
Osa ihmisistä ei usko uskonnon todellisuuteen. Heille uskontoa ei ole olemassa. He kuitenkin vastustavat kiihkeästi uskonnollisista ilmiöistä kertomista esim. lapsilleen. Miksi vastustaa kiihkeästi sellaista, mitä heidän mielestään ei ole olemassa? Herää epäilys, että uskonnossa sittenkin on jotain.
Lapsia ei samalla tavalla yritetä suojella kaupallisilta tai viihteen ilmiöiltä.
Ihmettelen tätä myös siksi, että kristinuskohan pyrkii edistämään hyviä asioita: lähimmäisenrakkautta ja hyviä tapoja, joille on koko ajan kasvava tarve lasten ja nuorten keskuudessa (aikuisista puhumattakaan).
Juice lauloi, että ”Jumala on, vaikka ei uskoisikaan”. Olen samaa mieltä.
