Kuluneellakin kokousviikolla käytiin kirkolliskokouksessa keskusteluja vaikeista asioista. Niissä liikutaan usein syvällä sielun ja tunteiden syövereissä sekä keskellä isoja periaatteita. Silti kahden kirkolliskokouskauden kokemusteni perusteella mielestäni keskusteluja käytiin nyt kunnioittavassa hengessä ja asiallisina – enemmän kuin aikaisemmin. Eri mieltä kyllä oltiin.

Solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus joutuvat usein koetukselle.Tälläkin viikolla olemme käsitelleet seurakuntarakenteita, joiden yksi iso haaste on köyhien ja rikkaiden seurakuntien erilainen asema. Solidaarisuus saattaa siinä joutua koetukselle. ”Metsäthän ovat omiamme.”

Tuotahan piispa Jari Jolkkonenkin saarnasi avajaismessussa Maarian kirkossa. Hän ei pitänyt kevytkristillisyyttä riittävänä, kuten ei Lutherkaan. Noudatammeko oikeasti sitä, mitä opetamme?

****

Muutama kertoi kääntäneensä kelkan tai takin, kuten mielenmuutosta kuvataan. On erinomaisen hienoa elämässä, että voi myös muuttaa mielipidettään, jos saa uutta tietoa, käy hyvän keskustelun tai valaistuu muutoin vain.

Muistan, miten nuorena kirkkovaltuutettuna vaihdoin kantaani erään asian käsittelyn eri vaiheissa. Kokenut valtuutettu moitti, että ”onpa tuo aivan kummallista, eikö Jalava tiedä, mitä mieltä on?” Sen muistan vieläkin vuosien päästä.

Oma kokemukseni on, että mielipidettä voi muuttaa ja sen tekeminen tuntuu vapauttavalta. Toisaalta johdonmukaisuuskin on erinomainen hyve ja pitää katsoa kokonaiskuvaa.

Moni edustaja sanoi hyväksyvänsä tai ainakin ymmärtävänsä muutoksen intention (kirkollisessa debatissa usein käytetty sana = tarkoitus), mutta kannatti kuitenkin ennallaan pitämistä.

****

Määräenemmistövaatimuksen lieventämien nousi jälleen kerran esiin. Nykyisen takana lienee haave yksimielisyydestä. Silloin on muutosten tekeminen erittäin vaikeaa. Se mikä jatkuvuuodessa voitetaan, hävitään ketteryydessä. Se pakottaa ponnistelemaan yhteisen tien löytämiseksi. On tehtävä kompromisseja, jotka ovat mainettaan parempia.

Ovet auki-strategian ja Nelivuotiskertomuksen yhteinen suuri ajatus on, että sukupolvet ovat erilaisia ja myös niiden hengellinen elämä on erilaista. Silloin seurakunnan toiminnankin täytyy muuttua. Saa nähdä, miten käytäntö seurakunnissa tulee kehittymään mainittujen asiakirjojen ja täällä pidettyjen puheiden suuntaan.

Avioliittoasia on yksi aihe joka jälleen nousi esille parissakin kohdassa. Siitä ollaan yhä vähintään kahta mieltä. Siinä ei päästä eteenpäin kuin kompromissin avulla. Yle.fi tästä tänä aamuna: "Luoman mukaan ratkaisua vihkimiseen ei voi pakottaa rangaistuksilla tai muilla toimilla. Kirkon ratkaisun pitää Luoman mukaan lähteä siitä, että asiasta voidaan olla erimielisiä."

Olen samaa mieltä arkkipiispan kanssa. Rangaistuksilla tämä ei ratkea.

****

Hengellisen Kuukauslehden numerossa 10/2020 lainaa pakinoitsija Välihuutaja piispa emerita Irja Askolan haastattelulausuntoa Kotimaassa. Pakinoitsija siteeraa juttua: ”Kirkon ylärakenne puolustaa Askolan mukaan mennyttä aikaa ja elättelee harhakuvaa yhtenäiskulttuurista, jota ei enää ole eikä tule”.

Kaivataan entisiä aikoja, mutta tuskin nekään ongelmattomia olivat.

Ajan merkkejä yritetään Ovet auki-strategiassa ja Nelivuotiskertomuksessa katsoa, mutta uskalletaanko kentällä ottaa askeleita uuteen suuntaan?

Ylipäätään nykyisessä kirkolliskokouksessa ja varsinkin tällä viikolla vallitsi varsin hyvä keskustelukulttuuri kuten jo aluksi totesin. Puheenvuorot olivat pohdittuja ja syvällisiä, toki kevennyksiäkin onneksi kuuli. Huomaa, että täällä ollaan puhumisen ammattilaisten keskellä niin määrän kuin laadunkin puolesta.

Parasta on se, kun kirkolliskokouksessa on koko Suomi ja kirkkomme laaja kirjo yhdessä.