Kirkko on media. Kaikkihan alkoi Sanasta ja sen kertomisesta. Missio jatkuu.
On siten luontevaa, että Kirkon viestintäpäivillä viime viikolla käsiteltiin melkein kaikkea maan ja taivaan välillä. Tätä symboloi alkuyllätys: Tapiolan korkean kirkkosalin katosta laskeutui keltainen nauha ja hetken päästä taitava akrobaatti sitä pitkin. Keltainen nauha kirkkosalin seinällä muodosti kahta viestintäpäivää kokoavan tekijän.
Miten selviämme muutoksen, epävarmuuden ja pelkojen keskellä? Siinä kirkolla on tärkeä tehtävä. Se luo puitteet elämän isojen kysymysten ratkaisemiselle. Hengellisesti ilmaisten se on paikka Jumalan kohtaamiselle.
Viestintä luo meidän todellisuuttamme ja käsitystämme siitä. Miten erottaa faktat ja fiktiot? Vai haluammeko edes erottaa niitä? Kiinnostavatko faktat enää ihmisiä? Ratsastaako media peloilla?
Viestinnästä puhutaan paljon. Päivittäin luemme ja kuulemme uutisia viestinnästä ja arvioimme sen onnistumista.
****
Muutoksen isoa kuvaa piirsi aluksi filosofi Jari Ehrnrooth . ”Suuria muutoksia on odotettavissa, mutta emme voi ennustaa niiden sisältöä saati hallita niitä.”
Ehrnrooth puhui eettisestä evoluutiosta, mutta kysyi, onko se tulevaisuudessa uskonnon vai jonkun muun hallussa?
Ihminen haluaa tavoitella sellaista, mitä hän ei koskaan täysin tavoita. Niin kauan kun tavoite (Jumala?) oli ulkopuolellamme, oli kaikki hyvin, kun tavoite on sisällämme, olemme pulassa.
Myös uskonto muuttuu, mutta kirkko haraa sitä vastaan. Ehrnrooth moitti, että kirkon viesti ei ole selkeä. (Saman voi kyllä usein sanoa filosofeistakin.) Kirkon viestin sekavuus johtuu osaksi siitä, että teot ja sanat ovat - ja ovat historian kuluessa olleet - ristiriidassa.
****
Todellisuus muuttuu yhä nopeutuvaa vauhtia, jolloin on vaikea hahmottaa kokonaiskuvaa: missä ollaan ja mihin mennään.
Nykyteknologia mahdollistaa tiedon käsittämättömän nopean keräämisen, yhdistelemisen ja jakamisen. Tämän vaikutuksia emme tiedä, selvitti tutkija Maria Ritola.
Keinoäly ja ihmisen äly käyvät kilpajuoksua. ”Todellisuus ei ole (enää) hierarkkinen eikä kronologinen.”
Mutta ei saa lamaantua, vaan on yritettävä katsoa kokonaisuutta. On myös uskallettava myöntää, että en tiedä enkä ymmärrä.
Yksi päivien teemoista oli pysyvyyden ja muutoksen jännite, jossa olemme. Elämme aikaa, jolloin erilaisuus on normi, ei tavallisuus.
Piispa Tapio Luoma korosti erilaisuuden sietämisen tärkeyttä. Yhteys ei tarkoita yksimielisyyttä, vaan ykseyttä erilaisista käsityksistä huolimatta.
Toimittaja Heikki Aittokosken mielestä elämme epävarmuuden aikaa, jonka koemme pelottavana. Emme kuitenkaan selviä siitä pistämällä ”rajat kiinni” tai muutoin ”pään pensaaseen”. Toivo katsoo eteenpäin, populismi taaksepäin. Haikaillaan ”vanhoja hyviä aikoja”, joita tuskin on edes ollut olemassa.
Suurista linjoista kirkkoa kaupungissa tutkinut Henrietta Grönlund pudottautui yhden ihmisen rinnalle: ”Tarjoaako kirkko ihmisen elämälle merkityksen?”
Monia kysymyksiä heräsi ja vastauksiakin annettiin:
- Eletään aineellisesti ihmisen parasta aikaa.
- Kansanvalta on kasvanut esim. 1930-luvulta.
- Kirkon pitää puolustaa ihmisarvoa.
- Pienen ihmisen kysymys on, miten minä pärjään?
Yhden näkökulman muutokseen esitti Terhi Huovari Pipliaseurasta: Viestintäilmasto on muuttunut selkeästä ja yhdensuuntaisesta tiedon kulusta monimutkaiseksi, sitten vaikeaselkoiseksi ja lopulta kaoottiseksi.
Selviämiseen tarvitsemme nopeutta, strategiaa ja yhdessä tekemistä.
