Kävelen hiljaisella hautausmaalla. Käytävien varrella näkyy tuntemieni ihmisten nimiä. Osa on tuttuja historiasta, osan heistä olen tuntenut henkilökohtaisesti.

Pysähdyn isovanhempieni ja heidän vanhempiensa hautamuistomerkkien kohdalla. Sytytän mummin ja vaarin haudalle kynttilän.

Muistan tilanteita, joita olen heidän kanssaan elänyt. Mieleen tulee heiltä oppimiani asioita. Hautausmaa on sukupolvien kohtaamisen paikka. Kynttilän liekki on muistamisen, yhteyden ja rukouksen merkki. Se lämmittää ja johdattelee ajatuksia omaan elämään ja elämän rajallisuuteen.

Pyhäinpäivää on joskus kutsuttu myös vainajien päiväksi. Läheisen ihmisen poismenon jälkeen surulle on annettava oma aikansa.

Kristillinen usko antaa kuolemaan toivon näkökulman. Elämän tarkoitus on enemmän kuin se mitä nyt näemme tai koemme.

Me ihmiset olemme toisillemme tärkeitä. Lähimmäisen merkitys korostuu syvän surun ja suuren ilon hetkellä. Voimme lohduttaa toisiamme tai iloita yhdessä.

Pia Perkiö kirjoittaa:

”Valo siivilöityy murheen läpi.

Enkeli tuo lohdutuksen maljan

ulottuvillemme, hoitaa

hellyydellä kivun, sitoo

yhteen

ikuisuuden ja katoavan ajan, meidät.”

Kuolemaan liittyy paljon syviä kysymyksiä, mutta myös käytännön asioita. Monet niistä koskevat hautaamista. Perinteemme mukaan hautausmaita hoidetaan arvokkaasti ja kunnioittavasti.

”Hautausmaille kuuluu sija keskellä elämää”, kirjoitti kirjailija Maila Talvio.

Äidin haudan äärellä muistan, miten hän kertoi rippivirressään sanotun: ”Kaikesta, oi Herra, sulle annan ikikiitoksen!” Uskon hänen todella ajatelleen virren sanoin, vaikka hänenkin tiellään oli myötä- ja vastamäkeä.

Siunaustoimituksen evankeliumissa puhuttiin aamunkoitosta. ”Aamunkoitto on valoisa sana. Uuteen aamuun kuuluu valo, vaikka minä sitä en sitä vielä näkisikään”, sanoi pappi siunauspuheessa.

Tuntui lohduttavalta, kun pappi kertoi Jumalan luvanneen olla äitini kanssa. Kristillisessä hautaan siunaamisessa ollaan sen uskon varassa, että Jumala kasteessa kutsuu meidät oman seurakuntansa jäseneksi ja lupaa, että ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”.

Tällä valoa kohti vievällä elämän matkalla tarvitsemme toisiamme. Tiellämme on aina myös kuoppia ja sirpaleita. Niiden jakaminen toinen toisensa kanssa kasvattaa yhteyttä ja tuottaa iloa. Hautausmaiden ja kirkkojen muistokyntteliköt kertovat väkevää viestiä sieltä, missä aurinko paistaa, myös ihmisten sydämissä.

Isän hautajaisissa lainasin runoilijaa:

”Siellä kulkee

tuulten veräjillä hän

jolta olisit tahtonut kysyä:

’Oletko se sinä isä?’

Hän kääntyy katsomaan.

Kuin kaikki vuodet

olisivat edessä taas.” – Bo Carpelàn