Tuttua kinastelua joulun alla: minkälaisia joulujuhlia voidaan koululaisille järjestää? Missä määrin saa joulun kristillinen sanoma näkyä, vai onko tyydyttävä pelkkiin tonttuleikkeihin?

Kun kirkkoa halutaan työntää pois julkisista tiloista kuten kouluista, ihmettelen, mikä kirkossa ja sen sanomassa on niin pahaa ja vaarallista, että sitä suurella tunteella vastustetaan ja torjutaan? Miksi kirkon läsnäolo herättää suorastaan aggressioita?

Joulu- tai kevätvirren veisaaminen, Raamatun kertomuksiin tutustuminen ja kristilliset tunnukset halutaan pois lasten ulottuvilta. Seurakunnan lehteä ei haluta kannettavan postilaatikkoon, vaikka iso nippu kaupallisia mainoksia sallittaisiin. Radiotoimittajat voivat korkeintaan sanoa, että jouluvirsi kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, mutta se on jo iso myönnytys.

Ei pidä yleistää. Monet myös haluavat ottaa tuon sanoman vastaan ja tarjota sen myös lapsilleen. Mutta pieni äänekäs vastustajien joukko saa helposti julkisuutta ja sen myötä seuraajia. Siitä seuraa vähän vinksallaan oleva käsitys oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta, jonka mukaan kirkon usko ei saisi näkyä tai kuulua. Vastustajat tuntuvat aina hallitsevan ilmatilaa ja kristillisen joulun puolustajat ovat altavastaajina. 

Eduskunnassa tasapainoilevat valiokunta ja oikeusasiamiehet sen kanssa, mikä on sallittua, mikä ei. Opetushallitus on antanut uusia ohjeita, miten kouluissa tulisi suhautua tilaisuuksiin, joissa on uskonnollisia elementtejä.

Jos ajattelee kristinuskon historiaa, on kristinusko tuonut paljon hyvää: humaani ihmiskäsitys ja ihmisarvo ovat suuresti vahvistuneet sen myötä. Kristilliset arvot ovat elintasomme nousun ja talouden perusteita, kuten talousasiantuntija Sixten Korkman korostaa uusimmassa kirjassaan Talous ja humanismi (Otava 2022).

Kristinusko on tuonut yhteiskuntaamme lähimmäisenrakkauden, toisiimme luottamisen ja monet muut arvot, joita yleisesti pidetään hyvinä. Kirkko on opettanut ihmiset lukemaan ja lapsille hyviä tapoja. Kirkko auttaa köyhiä ja opettaa meitä kaikkia niin tekemään.

Kirkko tekee hyvää, ei pahaa. Tuohon joutuu tekemään varauksen, mikä saattaa selittää myös kirkkokritiikin: Kirkon piirissä ei aina ole tehty vain hyvää. Ei ole toimittu kuten opetetaan.

Ovatko syytökset kirkkoa kohtaan seurausta sen vanhoista synneistä, jotka ovat säilyneet ihmisten alitajunnassa läpi sukupolvien?

Kirkko ei ole aina edistänyt pelkästään hyvää. Historia kertoo uskonsodista ja muitakin hyökkäyssotia on perusteltu uskonnolla. Kirkossakin on käyty valtataisteluita ja vääräuskoisia on vainottu. Kirkkokuri oli aikoinaan ankara ja vaikutti tapakulttuuriin. Vähemmistöjä on sorrettu viime päiviin asti. Rotuerotteluakin perusteltiin Raamatulla, jota on muutenkin käytetty lyömäaseena. On ajateltu, että ”tarkoitus pyhittää keinot”. Syntilista on pitkä.

Valtaa ja loistoakin on kirkossa tavoiteltu, vaikka jouluvirressä toisin vakuutetaan.

Kirkko koostuu meistä ihmisistä ja me olemme vajavaisia. Kun kirkossakaan ei ole aina oltu ihanteiden mittaisia, leimaako se kaikkea uskontoon viittaavaakin? Mutta minkälaista olisi ilman kirkkoa ja kristinuskoa? Ei olisi jouluakaan. Uskon, että ilman kirkkoa ihmisten asiat olisivat paljon huonommin.

Vai kumpuaako kritiikki juuri siitä, kun ihanteisiin ei kyetä?