Minulta on kysytty, mitä tarkoittaa olla uudistusmielinen kirkossa. Emmekö me kaikki - kuka enemmän kuka vähemmän – ole uudistusmielisiä? Sanotaan valmiuden uudistuksiin vaihtelevan samankin henkilön kohdalla asiasta riippuen, esimerkiksi onko kyse jumalanpalveluksesta ja musiikista, taloudesta ja hallinnosta tai kristillisestä opista. Ei ole olemassa kaikkeen sopivaa joko-tai –asennetta. Uudistaja voi olla toisessa asiassa säilyttäjä ja päinvastoin.

Varmaan niinkin, mutta kyllä kokemukseni mukaan suurena linjana uudistaminen ja säilyttäminen ennallaan tulevat usein näkyviin kirkollisessa keskustelussa ja myös vaikkapa kirkolliskokouksessa.

Jaakko Olavi Antilan kirjoittama kirkolliskokouksen historia vuosilta 1974 – 2011 Kansankirkko ristipaineessa tuo esiin lukuisia esimerkkejä uudistamisen ja säilyttämisen painista.

Päättyneellä nelivuotiskaudella uudistusmieliset ovat kirkolliskokouksessa kannattaneet hallinnon keventämistä, vaalitapojen kehittämistä ja jäsendemokratian vahvistamista sekä seurakuntarakenneuudistusta. He ovat olleet valmiita lieventämään määräenemmistösäädöksiä. Ja he ovat olleet valmiita käyttämään nykykielisiä ilmauksia ja hengellistä kieltä sekä uusia tapoja viestiä. Erot näkyivät jossain määrin virsikirjan lisävihkoa käsiteltäessä.

Erilaiset tavat tulkita Raamattua ovat yksi mielipide-eroja tuottava tekijä. Tietysti isoina asioina nousevat esiin sukupuoleen ja seksuaalietiikkaan liittyvät asiat, mutta eivät pelkästään ne.

Uudistaminen ja muutos eivät ole itsetarkoituksia, mutta uudistusmielinen ei lähtökohtaisesti vastusta tai pelkää muutoksia. Hyväksymme, että kirkossa on paljon petrattavaa, ja meidän on uskallettava tehdä muutoksia. Monet kirkon opettajat ovat perään kuuluttaneet jatkuvaa uudistamista. Alkukirkon aikana ja usein myöhemminkin kristinusko on ollut nimenomaan uudistusliike.

Uudistusmielinen hyväksyy, että maailma muuttuu, ihmisten uskonnollisuus ja uskonsa sanoittaminen muuttuvat. Hän ei ajattele kristinuskon tarkoituksena olevan nykyisen yhteiskunnan muotojen säilyttäminen tai peräti palauttaminen johonkin vanhaan, vaan vastauksen etsimistä siihen, mitä kristinusko tarkoittaa kunakin aikana uusissa olosuhteissa. Etsimme sitä samaa, mitä esi-isämme ovat etsineet.

Tämä ei tarkoita ydinsanoman muuttumista tai muuttamista! Se ei tarkoita, että oppi vaihtuu galluppien tai ihmisten mielen mukaan, vaan vastauksia ihmisten arjen elämään - tänään.

Toki uudistus -sana on monisisältöinen. Uudistus voi epäonnistua ja se voi olla hyvä tai huono. Sitä käytetään joskus myös kuvaamaan paluuta johonkin vanhaan.

Uudistamisen vastasana voisi olla säilyttäminen, ajatus, että ainakin hengellinen elämä ja kirkko voisivat säilyä entisellään yhteiskunnan muutoksista riippumattomana, maailmasta ja ihmisten arjesta irrallaan.

Tuttujen asioiden muutokset vievät varsinkin vanhemman ikäpolven helposti epämukavuusalueelle, mutta meidän tulee ajatella nuoriamme ja tulevaa sukupolvea.

Ymmärrän kyllä perinteiden arvon. Olen koulutukseltani historioitsija, kirjoittanut paljon historiasta ja toiminut historian opettajana. Historian tunteminen on tärkeätä ja sen tutkiminen mielenkiintoista, mutta tietä on kuljettava eteenpäin.

Emmi Itärannan kirjassa Teemestarin kirja on yhtenä mottona, että ”vain se, mikä muuttuu, voi säilyä”. Perinteet ovat arvokkaita, mutta niistä tulee helposti onttoja, jos vain kuoret, muoto ja ulkoinen olemus yritetään säilyttää. Uudistamisellakin pyritään lopulta säilyttämiseen.

Ihmisten elämässä läsnä olemalla, huono-osaisia auttamalla ja pitämällä yllä toivoa ja armoa kirkko toteuttaa omaa oppiaan.