”Aloitetaan kohuista, että saadaan ne alta pois”, avasi arkkipiispanvaalin 1. kierroksen viimeisen yhteisen keskustelun sen erinomaiseksi osoittautunut juontaja, toimittaja Anna-Stina Nykänen Helsingin Sanomatalossa.

Ensimmäinen kohu oli Laajasalo. Käsiteltiin siis Helsingin uuden piispan Teemun rahan käyttöä edellisessä virassa Kallion kirkkoherrana.

Korostettiin anteeksiantoa ja armoa. Se tyydytti, että asia tutkitaan.

Huolta kannettiin kirkon maineesta. Björn Vikström totesi kyllä, että ei kirkko ole olemassa maineen takia, mutta luottamus on tärkeä.

Tapio Luoma sanoi kirkon aikoinaan olleen nuhteettomuuden valvoja yhteiskunnassa, mutta nyt myös kirkon väki on valvonnan kohteena.

Toinen kohu koski samaa sukupuolta parien kirkollista vihkimistä. Tuleeko kirkko jälkijunassa? Siinä asetelma oli entisellään: ehdokkaat Vikström, Kantola ja Inkinen kannattavat ja kiirehtivät vihkimistä, Auvinen ja Luoma vastustavat.

Tähän liittyi kysymys naisen mahdollisuudesta toimia pappina, mikä edelleen tuntuu olevan ainakin pienen kohun aihe. Auvinen ei vihkisi piispana naista papin virkaan, mutta antaisi toisen piispan vihkiä. Hänen tulkintansa oli tässä siis väljempi kuin samaa sukupuolta olevien avioparien kohdalla.

Paperittomat oli kolmas kohu. Miten kirkko suhtautuu turvapaikanhakijoihin, joille ei ole myönnetty turvapaikkaa. ”Autetaan, mutta ei piilotella” oli yhteinen kanta. Puhuttiin kirkkoturvasta ja lähimmäisen auttamisesta hädässä. Tärkeänä pidettiin myös, että kirkko osallistuu aihetta koskevaan keskusteluun.

Tuon aiheen alalaji on pakolaisten kääntyminen kristinuskoon, jonka aitoutta maahanmuuttoviranomaiset saattavat epäillä. Kastetta kuitenkin edeltää rippikoulu, jossa perusteet opetetaan ja vakaumus syntyy tai ei synny.

Muslimit – ovatko he uhka vai mahdollisuus kirkon kannalta tai yleisemmin yhteiskunnassa? Vikströmin mielestä vieraat uskonnot eivät ole uhka. Dialogi heidän kanssaan on tärkeätä ja näin mekin voimme arvioida omaa kristillisyyttämme.

Muslimeja ei pidetty käännytyksen kohteena. Lähetystehtävää riittää Suomessa jo omissakin kansalaisissa, siis valtaväestössä. Toisaalta ulkomaisilla lähetyskentillä kääntyminen kristinuskoon on toivottua ja hyväksyttyä, miksi se olisi täällä toisin?

Siinä kohut, sitten siirryttiin varsinaisiin kirkon asioihin. Ajasta oli kulunut ehkä kaksi kolmannesta.

Toimintakulttuurin muutosta perään kuulutetaan nyt kirkkoon. Yksi tavoite on seurakuntalaisten vastuun lisääminen toiminnassa.

Auvinen muistutti, että herätysliikkeet ovat jo maallikkovetoisia, siis samaa muuhun kirkkoon. Inkinen toivoi nuorten kiintiöitä hallintoon.

Vikström ehdotti maallikoille mielekkäitä tehtäviä seurakunnissa. Hänestä kirkon tulee myös mennä yhteiskunnan marginaalissa elävien keskellä.

Luoma halusi pois työntekijäkeskeisyydestä ja luottamista seurakuntalaisiin. Kantolan mielestä aikuisiin seurakuntalaisiin tulisi suhtautua aikuisina.

Ehdotettiin myös jäsenäänestysten käyttöä. Kirkon päätöksentekoa kuvattiin ikiliikkujaksi, josta on päästävä sujuvampaan päättämiseen. Ainakin Vikström kannatti kirkolliskokouksen määräenemmistösäädöksen lieventämistä ¾ › 2/3.

Onko nykyinen jäsenosuus 72 % suomalaisista hyvä vai huolestuttava? Se osoittaa ainakin, että traditio on edelleen vahva. Kirkon jäsenmäärä on edelleen Suomessa suuri.

Luterilaisuus? Juontaja kysyi luterilaisuuden kivijalkoja. Vikström nosti kielen merkityksen. Häntä onkin kiitelty ymmärrettävästä puheesta. Hän sanoi puhuvansa suomeksi joskus ”toisin sanoin, kun en osaa kaanaankieltä suomeksi”. Luoma sanoi tykkäävänsä saarnata.

Yhteinen kanta oli, että kirkon jäsen voi olla monella tavalla. ”Kelpaat sellaisena kuin olet.” Kantola totesi pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan olevan perusteiltaan luterilaisen. Vikström huomautti, että herätysliikkeet eivät sillä tavalla ole enää edelläkävijöitä kuin syntyaikoinaan.

Kuka pääsee taivaaseen? Tuota juontaja sanoi paneelin ainoaksi teologiseksi kysymykseksi. Ehkä se oli myös vähän populistinen? Jatkokysymys kuului, entä helvettiin?

Kuka pääsee tai joutuu, sitä ei ihminen tiedä eikä voi ratkaista. Taivasta ja helvettiä voidaan kokea jo tässä ajallisessa elämässä.

Vielä yritettiin sijoittaa ehdokkaita konservatiivi-liberaali -akselille. Sijoitukset olivat ennakkokäsitysten mukaisia.

Mielenkiintoinen oli juontajan lopun retorinen kysymys, että ”ovatko poliitikot lähempänä kansaa kuin piispat?”

Helsingin paneeli tuskin toi esiin uusia eroja ehdokkaiden kesken, mutta minusta se oli toimivuudeltaan paras näistä tämän vaalin tähänastisista paneeleista. Anna-Stina Nykänen osasi toimittajana hyvin pitää keskustelun mielenkiintoa yllä, yleisökysymyksiäkään ei kaivattu.