Ainakin 2000-luvulla on useimmissa, ellei kaikissa kirkon strategioissa ja muissa tavoitepapereissa asetettu kirkon kielen uudistaminen, kehittäminen ja ymmärretyksi tekeminen tavoitteeksi. Se on laajasti ymmärretty yhdeksi tärkeimmistä tehtävistä kirkon elämän kehittämisessä.

Mitä sen eteen on tehty? Miten siinä on onnistuttu? Onko kirkon kielen ymmärrettävyyttä tutkittu ja testattu, kuplan eli sisäpiirin ulkopuolella?

Yritin äskettäin etsiä käyttökelpoista määritelmää yleiselleIyhtiselle (korjattu sana yhteinen 30.8.) pappeudelle ja miten se eroaa erityisestä pappeudesta. Löysin evl.fi-sivuilta tällaisen määrittelyn:

"Yhteinen pappeus

Yhteisellä (yleisellä) pappeudella tarkoitetaan sitä, että jokainen kristitty on liitetty ”kuninkaalliseen papistoon” ja Jumalan valittuun kansaan (1. Piet. 2:5, 9 Ilm. 1:6). Kaste on vihkimys yhteiseen pappeuteen. Se on osallistumista Kristuksen omaan ylimmäiseen pappeuteen. Kristityt uhraavat kuten Kristus: he antavat itsensä palveluun. Kaikki kastetut on kutsuttu Kristuksen todistajiksi.

Erityisellä pappeudella tarkoitetaan papiksi vihkimistä."

Jäin miettimään, ketä tällainen teksti palvelee. Olisi tarpeen testata, miten kirkon tekstit jäsenten keskuudessa ymmärretään vai ymmärretäänkö mitenkään.

Reformaation yksi kulmakivistä oli kansankielen käyttöön ottaminen. Minusta se on yhä kesken ja itse asiassa sitä pitäisi tehdä koko ajan, sillä kieli muuttuu.

Edellä olevan kaltaisia tekstejä on kirkossa varmaan paljon. Minulle tässä konkretisoitui kysymys ymmärrettävän kielen käyttämisen välttämättömyydestä.

Suomensin sen tällaiseen muotoon: ”Yleinen eli yhteinen pappeus tarkoittaa, että jokaisella kastetulla on oikeus toimia Kristuksen todistajina ja rukoilla hänen nimessään. Papeiksi vihityillä on muun muassa koulutuksen perusteella erityisiä tehtäviä kuten sakramenttien jakaminen.”

Tuossa on varmaan paljon teologisia ongelmia, mutta noin sen ymmärsin.