Helsingissä järjestettiin viikonvaihteessa Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivät, joita on pidetty muutaman vuoden välein eri puolilla Suomea. Nyt oltiin Helsingissä, keskuspaikkana tuomiokirkko. Olen aikaisemmin ollut vastaavilla päivillä ainakin Seinäjoella ja Oulussa. Ne ovat olleet voimaannuttavia kokemuksia.

Tällä kertaa käsiteltiin paljon yhteisön rakentamista, yhteyttä moninaisuudessa sekä maallikkovastuun vahvistamista. Vaikka aiheena oli messu eli jumalanpalvelus, itse asiassa puhuttiin myös seurakunnasta ja kirkosta.

Päivien anti muodostui puheesta, musiikista ja käytännön harjoituksista. Mukavia olivat myös porinatuokiot kirkon penkissä.

”Kynnys tulla messuun vielä matalammaksi”

”Messun tulemisen kynnyksen pitää olla matala muidenkin kuin vain meidän sisäpiiriläisten mielestä”, linjasi piispa Teemu Laajasalo päivien avajaispuheessaan.

”Täällä on se voima, joka voi saada aikaan muutoksen”, hän kannusti Helsingin tuomiokirkkoon kokoontunutta seurakuntien väkeä eri puolilta maata.

”Minulle on tärkeätä, että tulen messussa todeksi otetuksi”, toivoi nuori isonen. Piispa Laajasalo toivoi, että messussa yhdistyisivät meidän aikamme ja Jumalan todellisuudet.

Yhteisöllisyys saa uusia muotoja

Yhteisöllisyys saa eri aikoina erilaisia muotoja. ”Meillä pitäisi juuri kirkossa olla kyky rakentaa yhteisöjä.”

Päivien yksi johtoajatus oli, että ykseys ja moninaisuus voivat olla totta samaan aikaan. ”Haluaisin pelastaa meidät vastakkain asettelulta. Ei joko-tai, vaan sekä-että”, sanoi pastori Petri Patronen.

Kansankirkko on varsin löyhä yhteisö, mutta sen sisällä voisi olla tiiviimpiä ja erilaisia pienyhteisöjä. Kirkossa (ei vain rakennuksessa vaan yhteisö-kirkossa) pitää kaikilla on turvallinen olo.

Esteiden purkutalkoot pystyyn

Kello 10 messua sunnuntai-aamuisin pidetään yhteisenä ja kaikkia kokoavana, mutta onko sekin todellisuudessa erityismessu, jonka ajankohta ja muoto sopivat vain harvoille?

Niinpä yksi linjaus päivillä olikin, että pitäisi olla erilaisia messuja eri aikoina, jolloin tavoitetaan erilaisia ihmisiä. Erilaisuudesta muodostuisi kokonaisuus, joka olisi seurakunnan yhteinen juhla.

”Messu on ihmistä varten, eikä päinvastoin”, muistutti Patronen.

Toisaalta eri seurakuntien mahdollisuudet järjestää monia erilaisia messuja vaihtelevat. Isoissa kaupungeissa riittää väkeä pienryhmienkin tilaisuuksiin.

Messuun osallistumiselle voi olla monia esteitä. Joistakin voi tuntua, että pyhyys sulkee heidät ulkopuolelle. Kirkossa kieli ja sanat voivat olla vaikeita käsittää ja musiikki vierasta. Pappi voi puhua liian nopeasti tai hiljaa. Saarna ei tavoita kuulijan todellisuutta. Ilmoitukset voivat olla muuta kuin kutsuvia.

Rakenteellisia esteitä voi olla useita rappusista alkaen. Jossain alttari on korokkeella, johon on vaikea tulla ehtoolliselle. Kuvaavaa oli, että aihetta käsitelleeseen tilaisuuteen Bulevardilla ei päässyt sähköpyörätuolilla.

”Seurakuntalaiset kehiin”

Maallikkovastuun vahvistaminen eli seurakuntalaisten osallistuminen toiminnan järjestämiseen oli yksi päivien johtoajatuksista.

Englantilaisen Leicesterin Holy Trinity -seurakunnan edustajat kertoivat esimerkkejä siitä, miten vapaaehtoiset seurakuntalaiset (siis ei vain seurakunnan koulutetut työntekijät) voivat kantaa vastuuta seurakunnan toiminnasta. Maallikoita pitää vain kutsua, kouluttaa ja vastuuttaa tehtäviin. Se on työntekijöiden tehtävä.

Yhteisöllisyyden toteutumiselle ja maallikoiden vastuuttamiselle on olemassa monenlaisia esteitä, joita tarpeen mukaan osataan keksiä lisää. Kaipa tarvittaisiin asennemuutos. Toki lainsäädäntökin tuo omat rajoitteensa.

On totta, että Englannin ja Suomen kirkot ovat eri asemassa. Holy Trinityn John McGinley otti puheeksi jäsenten vähenemisen lännen kirkoissa, vaikka toisaalla maailmassa kristilliset kirkot kasvavat. Englannin tilanne voi olla meilläkin edessä.

McGinley näki kaksi vaihtoehtoa: ”Voidaan jatkaa vanhaan tapaan ja toivoa, että se tuottaisi toisenlaisia tuloksia. Tai voidaan muuttaa toimintatapoja.”

Kontrolloivasta kulttuurista McGinley kehotti siirtymään seurakuntalaisia voimaannuttavaan ja vastuuttavaan kulttuuriin, jossa ihmiset kasvavat täyteen mittaansa.

”Silta ei ulotu ihmisten arkeen”

McGinley sanoi kirkkoa joskus kutsutun sillaksi ihmisten ja Jumalan välillä. Hän pelkäsi, että sillan (=kirkko) toinen pää ei ulotu enää ihmisten arkeen asti.

Paljon virikkeitä oli päiviltä mahdollisuus saada. Kanavissa käsiteltiin lukuisia aiheita kasteesta muskarimessuun ja räppärin saarnaan. Oli myös mahdollista osallistua erilaisiin jumalanpalveluksiin. Osanottajat voimaantuivat, mutta miten saisi liikkeen jatkumaan kotiseurakunnissa?

Eivät ajatukset aivan uusia olleet, mutta niitä on harvoin toteutettu. Toivottavasti ne nyt innostavat kokeilemaan uusia tapoja toimia. Vanhalla sapluunalla tuttu tie kapenee vuosi vuodelta.