Pyhäinpäivän aikaan on jo pimeää, ajokelit ovat usein huonot ja koetaan ehkä talven ensimmäiset – täällä etelässä - oikein pahat pyryt tai ainakin liukkaat. Kuitenkin tämä pimeä aika kuljettaa meitä kohti suurta valoa.

Jos piirtäisin pyhäinpäivästä kuvan, laittaisin siihen kynttilän. Kynttilä yhdistää sukupolvia.

Kävelen hiljaisella hautausmaalla. Käytävien varrella näkyy tuntemieni ihmisten nimiä. Osa on tuttuja paikkakunnan historiasta, ihmisten kertomana ja joitakin olen tuntenut henkilökohtaisesti.

Pysähdyn vanhempieni, isovanhempieni ja heidän vanhempiensa hautojen kohdalla. Sytytän mummin ja vaarin sekä isän ja äidin haudalle kynttilät.

Muistan tilanteita, joita olen heidän kanssaan elänyt. Käyn läpi vuoden kulkua, sukupolvien ketjua, sukupuutamme.  Mieleen tulee heiltä oppimiani asioita, vuoden kierto ja vuosien kulku.

****


Hautausmaa on sukupolvien kohtaamisen paikka. Kynttilän liekki on muistamisen, yhteyden ja rukouksen merkki. Se lämmittää ja johdattelee ajatuksia omaan elämään ja elämän rajallisuuteen.

Läheisen ihmisen poismenon jälkeen surulle on annettava oma aikansa. Mutta kristillinen usko antaa kuolemaan toivon näkökulman. Elämän tarkoitus on enemmän kuin se mitä nyt näemme tai koemme.

Me ihmiset olemme toisillemme tärkeitä. Lähimmäisen merkitys korostuu sekä syvän surun että suuren ilon hetkellä. Voimme lohduttaa toisiamme tai iloita yhdessä.

”Hautausmaille kuuluu sija keskellä elämää”, kirjoitti Maila Talvio.

Äidin haudan äärellä muistan, miten hän kertoi rippivirressään sanotun: ”Kaikesta, oi Herra, sulle annan ikikiitoksen!” Uskon hänen todella ajatelleen virren sanoin, vaikka hänenkin tiellään oli myötä- ja vastamäkeä, suvanto- ja koskipaikkoja.

Papin käynti ja ehtoollinen sairasvuoteen äärellä olivat juhla, josta äiti puhui sen jälkeen viimeisiin päiviin asti.

Siunaustoimituksen evankeliumissa puhuttiin aamunkoitosta. ”Aamunkoitto on valoisa sana. Uuteen aamuun kuuluu valo, vaikka minä sitä en sitä vielä näkisikään”, sanoi pappi.

Kristillisessä hautaan siunaamisessa ollaan sen uskon varassa, että Jumala kasteessa kutsuu meidät oman seurakuntansa jäseneksi ja lupaa, että ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”.  

Viime aikojen kirkkoon kuulumiskeskusteluja ajatellen se on paljon enemmän kuin jonkun sanomisen perusteella tai muun päivittäisen tapahtuman perusteella kirkon jättäminen.

”Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni”, luki poikani Psalmista 73 mummin haudan äärellä.

****

Viikon päästä on isänpäivä. Muistelen oman isäni viimeisiä päiviä. Istuin hiljaa isän vuoteen vieressä. Oli hiljaista, ja kuitenkin tapahtui paljon. Tuntui kuin rauha olisi laskeutunut siihen. Elämän ilot ja murheet olivat jossain pois, kuin läpinäkyvän seinän takana. Lähestyttiin rajaa, jossa elämä vasta saa merkityksensä.

Kävin läpi elämää vuosikymmenten ajalta. Aikaisemmin ei ollut juuri kosketeltu, yhteyttä pidettiin muutoin. Kerran, aivan viimeisinä päivinä, hän otti ja piti pitkään kiinni olkapäästäni.

Isä avaa silmänsä. Hän naurahtaa ja näen ilon hänen silmistään. ”Kaikki on hyvin.” 
Tällä valoa kohti vievällä elämän matkalla tarvitsemme toisiamme. Tiellämme on aina myös kuoppia ja sirpaleita, koskia ja pyörteitä. Niiden jakaminen toinen toisensa kanssa kasvattaa yhteyttä ja tuottaa iloa.

Hautausmaiden ja kirkkojen muistokyntteliköt kertovat väkevää viestiä sieltä, missä aurinko paistaa, myös ihmisten sydämissä.