Kirkkohistorian professori Juha Sepon teos Kirkonmies ja muuttuva maailma, Martti Simojoki I käsittelee vuonna 1928 syntyneen Martti Simojoen elämää ja toimintaa vuoteen 1964 asti, jolloin Simojoki aloitti arkkipiispana.

Yli 500-sivuinen kirja palkitsee lukijansa paljolla kiinnostavalla henkilö- ja kirkkohistorialla. Jossain kohdissa voi toki tehdä mieli hypätä varsin tarkan kuvauksen yli, ellei teologian tai päätöksenteon yksityiskohdat niin kiinnosta. Kirjasta voi lukea aikojen ja tapojen sekä uskon tulkintojen muutoksista ja vertailla niitä nykyiseen menoon. Sivuilla tulee vastaan monia kirkkomme 1900-luvun vaikuttajia.

Martti Simojoki vihittiin papiksi vuonna 1930 ja hän suoritti teologian tohtorin tutkinnon 1948. Pappisuransa hän aloitti seurakuntapappina Helsingissä. Mikkelin piispana hän toimi 1951–1959 ja Helsingin piispana 1959 – 1964 sekä arkkipiispana 1964 – 1978. Siis piispana liki 30 vuotta. Hän kuoli vuonna 1999.

Kansan kirkkoon

Pappien kirkosta kansan kirkoksi oli yksi Simojoen mieliajatuksista, jota hän usein viljeli. Hän oli kansankirkon kannattaja, mikä tarkoitti myös maallikkovallan kasvattamista. Se oli 1940 – 1950 –luvuilla vielä uutta.

Simojokikin kyllä totesi, että kirkon demokratia ei ollut samanlaista kuin valtiollisella puolella. Rajoitetulle demokratialle hän esitti samoja perusteluja kuin nykypiispatkin.

Oma havaintoni tähän on, että kirkossa demokratia on yhä kontrolloitua jäsenvaltaa. Simojoki ei esimerkiksi kannattanut maallikoiden osallistumista piispanvaaliin (siis valitsijoina), koska pelkäsi sen tuovan politiikan kirkkoon. Kristillistä poliittista puoluetta hän ei myöskään pitänyt hyvänä tai kristillistä valtiota tavoittelemisen arvoisena. Sen aika on vasta taivaassa.

Kieltämättä Simojoki on yksi 1900-luvun suurista kirkollisista vaikuttajista. Hän vaikutti aktiivisesti ennen piispavuosiaan ensin nuorissa papeissa, sitten asevelipapeissa, vähän yliopistossakin. Hän toimi monissa komiteoissa ja työryhmissä ensin sihteerinä, sitten puheenjohtajana.

Sepon kirjaa lukiessa tulee vanhaa sanontaa soveltaen mieleen, että ”ei mitään uutta kirkossa”. Simojoki valittelee jo 1940-luvulla, kun ihmiset eivät käy kirkossa ja ovat vieraantuneet kirkosta. Samoja lauseita käytetään nyt, kun mainittu kehitys on vielä paljon pidemmällä.

Uudistuksia valikoiden

Simojoen toimissa ja ajattelussa näyttää olevan myös ristiriitaisuuksia. Kun kirkollinen viestintä oli 1940-luvulla vielä haparoivaa, kävi Simojoki hakemassa Ruotsista oppia ja kokemuksia sikäläisen kirkon aktiivisesta viestinnästä. Toisaalta hän ei pitänyt tarpeellisena kirkolliskokouksen asioista tiedottamista.

Simojoki oli monissa uudistuksissa aloitteen tekijänä tai vaikuttajana, mutta mikään liberaaliteologi hän ei ollut. Esimerkiksi hän vastusti eronneiden vihkimistä, mikä oli 1950-luvun suuria kirkollisia kysymyksiä.

Vuoden 1963 kirkolliskokouksen aikoihin hän totesi itsellään olevan ”omantunnon vakavuus” hyväksyä naispappeus, mutta hänen mielestään piti odottaa kunnes muillakin oli sama vakaumus. ”Ei saa painostaa, eikä harppoa rappusia useampia kerrallaan.”

Niinpä sitä saatiin odottaa vielä vuoteen 1986 asti, sen sijaan lehtorin viralle näytettiin vihreätä valoa. Naispappeus hävisi silloin äänin 63–55.

Vakaumukset ovat eriarvoisia. Säilyttää haluavien vakaumus oli jo silloin tärkeämpi kuin niiden, joita asia oikeasti koskee, kuten silloin eronneiden tai papin kutsumuksen omaavien naisteologien. Samaa sukupuolta olevien parisuhteet eivät olleet vielä edes nousseet agendalle.

Ei pidä muistella menneitä

Simojoen uudistavasta otteesta kertoo pieni anekdootti, kun hän Nurmijärven piispantarkastuksessa vuonna 1960 lievästi moitti kirkkoherra Kosti Kankaista vanhojen hyvien aikojen muistelemisesta. ”Ei pidä samaistaa kristillistä ihannetta vanhaan aikaan. Meidän on löydettävä tie tämän ajan keskelle.”

Simojoki kirjoitti paljon kirkosta ja nykyajasta sekä 1960-luvulla vilkastuneesta muuttoliikkeestä. Muuttoliikettä hän ei moittinut tai vastustanut vaan piti tärkeänä, että kirkko ottaa sen huomioon toiminnassaan ja valmistautuu sen tuomiin muutoksiin.

Saarnankin yhtenä keskeisenä tehtävänä on Simojoen mielestä tuoda sana nykyajan keskelle.

Kirkossa tapahtui paljon

Simojoki tunsi 1960-luvulla elettävän historiallisessa käännekohdassa, tosin eri aikoina eläneet taitavat aina ajatella juuri oman aikansa olevan suuri käänne.

Paljon kirkossa kyllä tapahtuikin sotien jälkeen. Asevelipapit pitivät diakoniaa tärkeänä. Niinpä seurakuntiin perustettiin diakonissan virkoja ja toimintaa muutenkin laajennettiin. Kirkon keskushallintoa kehitettiin, sitä jota nyt yritetään purkaa. Kun nyt pohdimme, ketä autamme ja ketä emme, on hyvä muistaa, että Ruotsin kirkko auttoi meitä vuosien ajan sodan jälkeen.

Juha Sepon mittavan teoksen 1-osa ulottuu Simojoen arkkipiispakauden alkuun, josta jatkaa viime vuonna ilmestynyt 2-osa.

Juha Seppo, Kirkonmies ja muuttuva maailma; Martti Simojoki I. WSOY 2013.