Osa kirkon jäsenistä on sitä mieltä, että kirkko ei enää kannata oikeaa oppia. Onko siis kirkosta tullut harhaoppinen ja kerettiläinen?

Toimittaja, pappi Jaakko Heinimäki käsittelee kirjassaan Kerettiläisen käsikirja (Kirjapaja 2015) oikeiden ja väärien oppien kamppailua kristinuskon historian aikana. Kamppailu oli kiivainta ensimmäisten 500 vuoden aikana, mutta samoja kysymyksiä käsitellään edelleen ja kohtalaisen kiivaasti.

Usko ei ole yhtä kuin tieto, minkä vuoksi oikea käsitys siitä mitä uskotaan, on mielipide- ja neuvottelukysymys. Heinämäen mottona on kirkkoisä Augustinuksen lausahdus, että ”jos ymmärrät sen, se ei ole Jumala”. Ihminen voi uskoa Jumalan olemassaolon, mutta ei voi tuntea hänen olemustaan, vain jotain siitä.

Oikeaksi opiksi on muodostunut voittanut käsitys, häviäjät on leimattu kerettiläisiksi eli harhaoppisiksi,  heresiaksi.

Päätökset oikeasta opista tehtiin noina ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina kirkolliskokouksissa, joiden toimintaan myös maalliset hallitsijat enemmän tai vähemmän sekaantuivat. Oikea oppi on ollut myös vallankäytön väline – niin kirkossa kuin joskus valtiossakin.

Oikea ja väärä riippuvat näkökulmasta. Kristinusko syntyi Jeesuksen elämän ja toiminnan seuraajien toimesta juutalaisuuden keskellä. Valtavirtajuutalaisuuden kannalta kristinusko oli harhaoppi.

Luterilaiset katsoivat 1500-luvulla jatkavansa alkuperäistä kristinuskoa, kun katoliset olivat harhautuneet siitä. Katoliset tietysti katsoivat asian olevan päinvastoin.

Heinimäki toteaa, että harhaopit eivät välttämättä olleet radikaaleja, vaan monet harhaopeista syntyivät haluttomuudesta hypätä totutuista ajatustavoista uuteen. Ne olivatkin siis konservatiivisuutta.

”Kristinusko ei ole opinkappaleiden uskomista vaan elämän näkemistä jumalallisessa valossa” on yksi Heinimäen omista johtopäätöksistä.

Suuria kiistakysymyksiä on useita, ja kuten todettu, ainakin osa niistä elää yhä. Mitä tarkoittaa, että Jeesus oli ihminen ja Jumala yhtä aikaa? Käsitys kolmiyhteisestä Jumalasta (Isä, Poika ja Pyhä henki) on yksin kristinuskolle ominainen käsitys ja yksi ydinopeista, vaikka sitä rivijäsen ei välttämättä ymmärrä. Heinimäki tosin tulee senkin avanneeksi maallikonkin ymmärrettävällä tavalla. Peruskysymyksiä on, miten Raamattua on tulkittava?

Inhimillistä on, että omaa käsitystä pidetään ainoana oikeana, muita vääränä.

Oppikeskustelu sivuaa myös ajankohtaista avioliittokysymystä. Heinimäki sanoo, että kirkolla ei ole avioliitosta oppia vaan ”aikain saatossa” muuttunut käsitys ja opetus siitä.

Heinimäki kehottaa pitämään dogmin ja opinion, opin ja mielipiteet, erillään.

Hän lainaa ruotsalaisen Martin Lönnebon ajatusta uskonnollisuuden neljästä kielestä (henkilökohtainen kokemus, rakkauden teot, liturgia ja oppi), joita on käytettävä yhtä aikaa. Usko vääristyy, jos käyttää vain yhtä kieltä, kuten monissa harhaopeissa on menetelty.

Muutamia tunnetuimpia historian kuluessa hylätyistä harhaopeista:
Gnostilaiset erottivat tosiuskovaiset ja tapakristityt eri tasoille, mikä ei ole aivan vierasta meidänkään aikanamme.
Areiolaisuus ei pitänyt Jeesusta Jumalana, fiksuna ihmisenä tosin kyllä.
Donatolaisuudessa pidettiin kirkkoa vain pyhien yhteisönä, josta syntiset jäivät paitsi.
Pelagiolaisen käsityksen mukaan ihminen pystyy itsekurilla välttämään synnin. Pelagiolaisten mukaan armo oli kykyä välttää synti, mutta jos siihen ei kyennyt, seurasi tuomio. Luterilainen ajatus on toinen: syntiä ei kukaan ihminen kykene välttämään, mutta armo voi siitä pelastaa.

Näitä ja muita harhaoppeja sekä niistä aikojen kuluessa käytyä keskustelua Heinimäki kirjassaan avaa ja tulee samalla kuvanneeksi sitä, mihin ja miten me uskomme.

Monista asioista kristityt ovat eri mieltä, mikä ei Heinimäen mielestä ole ongelma, kunhan muutama ydinkohta nähdään samoin. Yksi erimieliyyden aihe, johon hän toivoisi muutosta,  on ehtoollinen. Siinä ei vielä toteudu Jeesuksen sanat "ottakaa ja juokaa tästä, te kaikki". Me vielä erottelemme ihmisiä ehtoollisen ja vähän muunkin suhteen.

Heinimäki päättää kirjansa reformaatiohenkisesti: ”Kukaan ei tule uskollaan autuaaksi. Ei kukaan. Sitä sanotaan armoksi."