Pappi saarnasi kirkossa viime pyhänä muutoksesta. Pyhän teema kirkkovuodessa oli Armahtakaa! Saarnassa kehotettiin armahtamaan aikaisempia sukupolvia heidän ratkaisuistaan. Kunakin aikana toimitaan sen aikaisen tiedon ja ymmärryksen varassa. Näin heidän tekojaan on myös arvioitava siltä pohjalta. Kannattaa olla armollinen myös itselleen.

"Muutos on pysyvä olotila. Muutoksia on kohdannut jokainen sukupolvi ennen meitä. Uutta on nyt muutoksen nopeus ja laajuus. Kaikki tapahtuu nopeasti ja maailmanlaajuisesti."

Näin pastori saarnassaan ja sai pohtimaan aihetta, kuten hyvän saarnan tuleekin.

Eteenpäin mennään askel kerrallaan. Ei voida palata vanhaan tai pitää siitä kiinni. Kreikkalainen filosofi Herakleitos totesi, että emme voi kylpeä kahta kertaa samassa kohdassa virtaa. Tiivistettynä: ”kaikki virtaa”. Tilanteet ovat ainutkertaisia.

Kun olemme keskellä muutosta, sitä ei välttämättä juuri silloin huomaa, tai se ja sen merkitys on helpompi nähdä jälkeenpäin.

Kristinuskossa puhutaan myös etsikkoajoista. On tartuttava tilaisuuteen, otettava hetkestä vaarin; Carpe diem –sanonta (Tartu hetkeen!) lienee lainaus roomalaiselta Horatiukselta.

Olen aktiivinen historian harrastaja. Minustakin historiaa on tärkeätä tuntea, muun muassa jotta tietää, miten tähän on tultu. Se auttaa tuntemaan ja ymmärtämään nykyaikaa. Lisäksi historia on mielenkiintoista.

Ruotsinsuomalainen pappi ja kirjailija Juhani Rekola (1916 – 1986) kuitenkin varoittaa takertumasta historiaan (Irlantilainen päiväkirja, Kirjapaja 2015. Kirjoitettu vuonna 1970, mutta julkaistiin postuumina vasta tänä vuonna).

Rekola sanoo meidän kantavan mukana historiaa kuin arvokkaina pitämiämme kiviä, jotka haittaavat matkatekoa. Ne joutaisi heittää pois. Rekolan mielestä kirkkokin on joutunut harhapolulle kiinnittyessään liikaa historiaan. Vanhassa testamentissa oli paljon historiaa, mutta kristillinen kirkko syntyi tulevaa varten. Siitä evankeliumeissakin kerrotaan.

Kuinka paljon energiaa kuluukaan vanhasta kiinni pitämiseen ja muutosten vastustamiseen. Toisaalta uuteen sopeutuminen vaatii aikaa.

Omaa elämää taaksepäin tutkiskellessa saattaa tulla mieleen, että olisinpa tehnyt tuolloin tai tällöin toisin. Se on turhaa. Mennyttä ei voi rakentaa tulevasta käsin, vaikka toisaalta sanotaan, että kukin aika kirjoittaa oman historiansa. Tai kirjoitetaan historiaa siten, että se antaisi oikeutuksen nykyhetkelle. Tästähän on esimerkkejä varsinkin valtioiden tasolla ja se tulee mieleen joskus myös muistelmia lukiessa. (Esimerkkejä historian hyväksi käyttämisestä politiikassa: http://www.hs.fi/paivanlehti/30062015/a1435547253538)

Mutta kulloinkin toimitaan sen hetkisen ymmärryksen varassa ja se on ok. Tämä ehkä auttaa myös ymmärtämään omia lapsia, nuoria ja heidän ratkaisujaan. Yritän muistella, mitä ajattelin ja miten koin maailman heidän iässään. Tai miten nuorena koin vanhempieni ajatukset.

Kannamme mukanamme koko elämäämme. Emme olisi tällaisia ilman historiaamme, emme yksilöinä emmekä kansana.

Voisimmepa kulkea eteenpäin avoimin ja luottavaisin mielin. Uusi päivä on uusi mahdollisuus. Minua ainakin kiinnostaa jatkaa matkaa ja tietää, mitä seuraavan mutkan takana on.