Olen kirkkopäiväfriikki. Kirkkopäivät on joka toinen vuosi järjestettävä Suomen ev.lut. kirkon tapahtuma, jolla on yli satavuotiset perinteet. Tänä vuonna kokoonnuttiin Jyväskylässä. Pääjärjestäjä on Kirkkopalvelut ry. Samaan aikaan rinnakkain vietettiin Lähetysjuhlia.

Kirkkopäivät poikkeavat hengellisistä kesäjuhlista siten, että niillä on vähemmän varsinaista hengellistä ohjelmaa – vaikka sitäkin – ja enemmän asiaa, jos näin voi luonnehtia.

Pidän päivien monipuolisesta ja laaja-alaisesta tarjonnasta. Kirkkopäivillä luodataan kirkon ja yhteiskunnan tilaa ja lähivuosien näkymiä. Kirkko on osa yhteiskuntaa, ei erillinen saareke. Puhutaan kirkon, yhteiskunnan ja maailman suhteesta, kerrotaan uusista työmenetelmistä jne. Luodaan kokonaiskuvaa.

Jyväskylän kirkkopäivät 17–19. toukokuuta eivät tuottaneet pettymystä, päinvastoin. Seuraavassa on joitakin merkintöjä Jyväskylän campukselta ja sen tuntumasta.

****

Hyväntekeminen ja vapaaehtoiset. Kirkko tekee hyvää, mutta mitkä ovat hyvän tekijän motiivit? Onko hyväntekeminen pyyteetöntä auttamista, vai käyttääkö auttaja valtaa ja tuntee itsensä vähän paremmaksi ihmiseksi?

 Suositeltiin, että auttamisen sijaan puhuttaisiin jakamisesta ja kehotettiin olemaan ihminen ihmiselle.

Aurora Karamzin (1800-l) ajoista on tapahtunut sellainen muutos, että hyvinvointi ei enää ole yksittäisten hyväntekijöiden vaan yhteisen tekemisen varassa.

Puhutaan paljon, että kirkossakin pitäisi tehtäviä siirtää vapaaehtoisille seurakuntalaisille. Sen ei pitäisi kuitenkaan tarkoittaa, että tehdään samaa kuin ennenkin, mutta vapaaehtoisten toimesta. Pitää myös uudistaa toimintaa ja tapoja toimia.  Sekä antaa vapaaehtoisille oikeaa vastuuta.

Oma juttunsa kuulla nuoria ja antaa myös heille vastuuta.

****

Kirkon julkisuuskuva. Siitähän kirkossa ollaan huolissaan ja sitä vilkuillaan koko ajan, kuten Minä Meikäläinen katson peiliin, onko tukka hyvin.

Kirkko peilissä oli keskustelu kirkon julkisuuskuvasta. Arkkipiispa vastasi kirkon puolesta, kadun puolelta olivat arvioimassa Ylen päätoimittaja ja yliopiston politiikan tutkija. Mukana kirkon viestinnästä Kimmo Saares, joka hyvin johdatteli dialogia.

Kirkkoa kuvattiin: hidas, luotettava, keskiluokkainen hyväosasten yhteisö. Köyhistä puhutaan paljon, mutta he ovat jossain ulkopuolella, työn kohteena, ei tasavertaisina jäseninä.

Onko kirkko julkisyhteisö vai kansalaisjärjestö?

Jos kirkko onkin keskiluokkainen (kuten sen jäsenten enemmistö on), se kuitenkin palvelee kaikkia. Kirkon logo/merkki on yksi tunnetuimmista, risti.

Kirkon lupaus, sen sanoman ydin saattaa kadun ihmisestä tuntua vaikeasti hahmotettavalta. Kuina moni jäsen todella tietää, mistä kirkossa on perinteen ja tradition lisäksi kysymys? Monesti arvioidaan vain järjestettyjen tilaisuuksien ja toiminnan onnistumista.

Vastaus riippuu siitä, keneltä kysyy.  Toisille kirkossa on kyse iankaikkisesta elämästä, toisille yhteiskunnallisesta taistelusta, monille perhejuhlista ja tapakulttuurista.

Kirkon ja kristinuskon vaikutus on kuitenkin ollut suuri. ”Kristilliset arvot on kirkon brändi.”

Vaikka kirkon jäsenmäärä vähenee, hengellisyys ei vähene. Ihmiset ajattelevat hengellisiä asioita, mutta sanoittavat sitä eri tavalla kuin kirkko.

Kansankirkossa seinät ovat leveällä ja katto korkealla. ”Juuret maassa ja latva tavoittelee taivasta”, kuten Jakaranda laulaa.

****

Äärinationalismi. Kirkon ja nationalismin suhde nousi kirkkoakin koskevaan keskusteluun tänä keväänä kolmesta syystä: 1) Arkkipiispa Tapio Luoman Turussa pitämän puheen jälkeen ja 2) piispa Teemu Laajasalon ja kansanedustaja Jussi Halla-ahon keskustelusta nousseen ennakkokohun johdosta. Taustalla oli tietysti suurempi trendi  3) äärikansallisten liikkeiden nousu Euroopassa ja suuri maahanmuutto.

Kirkkohan on olemukseltaan kansainvälinen, mutta se on usein historian kuluessa pyritty ottamaan kansallisen politiikan käyttöön. Jyväskylässä todettiin, että Suomessa ”kirkkoa ei ole kaapattu äärinationalismin käyttöön”. Ehkä pientä yritystä on kuitenkin ollut.

Kirkossa halutaan tässä asiassa käydä vuoropuhelua lähtökohtana kaikkien ihmisten yhtäläinen ihmisarvo. Pitää varoa ulossulkemasta ketään. Islamiinkin otettiin kantaa todeten, että islam on monta.

Uudet piispat esittäytyivät. Heidän näkynsä tulevaisuudesta: Porvoon Bo-Göran Åstrand: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi.” Espoon Kaisamari Hintikka: ”Toivo säteilee Espoon hiippakunnassa.”

****

Sanat ja kieli -aiheisesta keskustelusta oikein innostuin, mukana sanankäytön mestareita toimittaja Anna-Stina Nykänen ja piispa emeritus Irja Askola (herättäjäseurojen Aino Suhola oli kolmas samanmoinen). Teemana oli ”huolipuheesta toivoon”.

Irja Askola: ”Kirjat ovat silta asioihin, joita en tunne. Rakastan sanoja. Printtihesari on aamukahvikaverini.” Olen samaa mieltä. Irja kehotti kysymään, ”peitänkö vai kuljetanko sanoilla totuutta”? ”Älkää vähätelkö, rohkaiskaa. Toivo on toimintaa.”

Anna-Stina Nykänen: ”Merkityksien lataaminen sanoihin (=toimittaja työ) vaatii aikaa ja vaivaa. Sanat on myös vallan väline. Sanat kantavat arvoja.”

Merkittävä tieto: 617 milj. lasta maailmassa ei ole koulussa oppinut lukemaan. Lukutaidottomuus on uhka tulevaisuudelle.

Tunnustus Suomelle: Meillä voi käydä peruskoulun kolmella äidinkielellä, siis suomeksi, ruotsiksi ja saameksi.

****

Debatti. Piispa emeritus Eero Huovisen debateista on jo muodostunut oma brändinsä Kirkkopäivien sisällä. Tällä kertaa hän kohtasi pankkimies Björn Wahlroosin. Siitä muodostui melkoinen kahden älykkään henkilön sanainen miekkailu.

Wahlroos kyseenalaisti kirkon sisäpiirin itsestään selvyyksinä pitämiä käsityksiä (ja tapansa mukaan kärjisti) ja Huovinen vastasi samalla mitalla. Armo, kuoleman jälkeinen elämä, vanhurskaus, synnit ja anteeksianto tulivat näin tavallista paremmin avattua.

Yksi johtopäätös: "Elämä ei toimi ilman anteeksiantoa."

Wahlroosin osallistumista on ehditty jo sitäkin arvostella, erityisesti kun hän kyseenalaisti armon. Kirkossa taidetaan pelätä huumorin ohella erilaisia mielipiteitä. Mieluiten keskustellaan saman mielisten kesken?

****

Suurimman ennakkokohun saanut keskustelu Laajasalo – Halla-aho jäi minulta kokematta, kun olin silloin jo kotimatkalla. Lehtireferaattien perusteella ennakkokohulle ei oikein ollut katetta, toteutus oli laimeampi kuin kohu.

Pientä kritiikkiä: Avajaisiin olisin odottanut jotain yllättävää ja erilaista. Nyt mentiin samalla kaavalla kuin aina ennekin: kaupungin edustajan ja piispan puheet, hellyttävä lapsikuoro, tanssi- tai voimisteluesitys…

Runsauden pula on osa Kirkkopäiviä. Paljon, paljon muuta päivillä tapahtui. Kiitettävä arvosana Jyväskylän päiville!