Helsingin emeritus piispa Eero Huovinen (syntyi 1944, piispana 1991 – 2010) kävi tiistaina Nurmijärven pääkirjastossa kertomassa kirjojensa synnystä. Hän kertoi kyllä siitäkin, mutta myös yleensä kirjojen merkityksestä ja monesta muusta asiasta.

”Kun Nurmijärvelle pyydetään, tulen aina”, hän aloitti. Itse muistan hänen käyneen täällä ainakin piispantarkastuksessa joskus parikymmentä vuotta sitten. Kirkkopäivillä hän on käynyt suosittuja debatteja mielenkiintoisten henkilöiden kanssa.

Huovinen korosti lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen suurta merkitystä. Kun lapsi oppii niitä vähitellen, avautuu hänelle aivan uusi maailma. Kirjasto on tärkeä paikka, kun se opettaa lukemaan.

Kirjoittaminen auttaa ymmärtämään itseään ja ympäristöään.” Huovinen jatkoi, että kirjoittamalla ajatukset jäsentyvät ja selkiytyvät paremmin kuin jos pitäisi ne vaan pääkuoren sisällä. Ajatukset tulevat ikään kuin oman pään ulkopuolelle, jolloin niitä voi paremmin tarkastella ja arvioida. Sama vaikutus on lukemisella. Luettava tekstihän on yleensä n. 40 cm päässä silmistä.

”Lukiessa en vain lue kirjaa, vaan kirja alkaa lukea minua. Syntyy vuorovaikutus.”

Huovinen kertoi hänen osastonsa kustantajalla (WSOY) olevan tietokirjallisuus. ”Kirjani ovat tietokirjallisuutta tai asiaproosaa, ei hartauskirjallisuutta.” No, katekismus on sinne päin, hän myönsi.

Tärkeä innoittaja hänelle on kirjapainon faktori, joka pitää huolen aikataulusta. Valmista on tultava. Ja vaimo on tarkka lukija, joka kommentoi käsikirjoituksia.

Eero Huovinen on kirjoittanut lukuisia kirjoja (määrä ei tullut esiin). Ensin yliopistossa parinkymmenen vuoden aikana hän kirjoitti tieteellistä tekstiä. Ne olivat ”pään kirjoja”, joilla piti osoittaa oppineisuutta.

Piispana ja nyt eläkkeellä ollessaan hän on kirjoittanut ”sydämen kirjoja” yleistajuisemmin ja suuremmalle yleisölle. Hän on avannut teologisia käsitteitä, kirjoittanut papin työstä, juhlapyhistä ja vaikeista tilanteista, joihin on joutunut, kuten tsunamin jälkiselvittelyt.

Aiheet syntyvät, kun jokin kysymys tai ilmiö alkaa askarruttaa mieltä. Usein ne hautuvat vuosikausia ja varsinainen kirjoittaminen voi tapahtua parissa kuukaudessa.

Hän sanoi kirjoittavansa kaikille lukutaitoisille, ei vain ”hartaille” lukijoille. Hän ei oikein pitänyt hartauskirja -sanasta. Tuosta ja Raamattua koskevasta yleisökysymyksestä seurasikin mielenkiintoinen sanojen merkityksen tarkastelu.

”Uskoa ei voi kahlita sanoihin. Usko on ihmettelyä suuren salaisuuden äärellä.” Hän kutsui Raamattua ihmettelykirjaksi, joka kertoo ihmisen ja Jumalan kohtaamisista.

Uusimman kirjansa, ensi vuonna kauppoihin ilmestyvän Äitiä ikävä -kirjan vedokset hän on juuri vienyt kirjapainoon. Se kertoo piispan omasta äidistä ja pojan suhteestaan häneen.  Kirjaa voi muuten jo varata Nurmijärven kirjastosta, kertoi kirjastovirkailija.