Puhe Nurmijärvi-päivillä 2023

  1. Kotikirkon tuoksu

Aina kun astun ulko-ovesta peremmälle Nurmijärven kirkkoon, tunnen jo eteisen tuoksusta, että olen tullut kotikirkkooni. Kotikirkon tuoksun tunnistaa aistien avulla ja sen säilyttää sydämessään ja sielussaan. Kaipa sitä voisi kutsua myös Kristuksen tuoksuksi.

Kotikirkon tuoksu kertoo vuosisatojen historiasta ja monista sukupolvista.  Se kertoo henkilökohtaisista muistoista. Isä vei minua kirkkoon pienestä pojasta alkaen. Tulimme aina kirkkoon sankarihaudan puoleisesta ovesta ja istuimme siellä peräpäässä, vasemmalla puolella. Suurin piirtein saman paikan valitsen vieläkin.

Kirkon suntiona ja kirkon oppaana olen kohdannut paljon kirkossa varsinkin kesällä käyviä entisiä nurmijärveläisiä. Heillä on aina paljon kirkkoon liittyviä muistoja. Heidät on vihitty tai kastettu tässä kirkossa tai he ovat päässeet täällä ripille. Joku on kirkossa vieraillut koulun mukana tai ollut laulamassa lasten kerhossa tai myöhemmin kuorolaisena. Tai he ovat saaneet kirkossa lohtua tai tunteneet kiitollisuutta.

Kirkko on paikka, jossa koetaan elämän merkittäviä käännekohtia. Sotaankin lähetettiin miehet kirkonmäeltä ja kirkontornista suoritettiin sodan aikana ilmavalvontaa.

Kirkon kokee tärkeäksi paikaksi, vaikka ei tulisi siellä kovin usein käytyäkään. Tuntuu turvalliselta, kun ohiajaessaan voi todeta, että kirkko on paikoillaan. Kirkko on yhä keskellä kylää ja yhteiskuntaa.

Se tulee esiin esimerkiksi silloin, kun johonkin kirkkoon on kohdistunut ilkivaltaa. Se satuttaa kaikkia kautta maan, muitakin kuin kirkon aktiivijäseniä, jopa kirkkoon kuulumattomia.

Tätä saattaa vihollinen käyttää sodassa hyväkseen. Olemme lukeneet Ukrainastakin uutisia, kuinka kirkkoja on pommitettu ja tuhottu. Tarkoitus on näin murtaa kansan henkistä kestävyyttä.

Koskettavan esimerkin kotikirkon voimasta koin Nurmijärven kirkossa vuonna 2000, kun täällä esitettiin Einojuhani Rautavaaran Aleksis Kivi -oopperaa. Aleksis Kiven roolissa oli oopperalaulaja Jorma Hynninen. Esitys alkoi niin, että Kivi kai jo kuolin houreissaan, rymistelee kirkon ovea ja pääsee sisään. Hän ei tiedä, mihin on tullut ja kävelee alttarille. Kirkko on lähes pimeä, vain alttaritaulu on valaistu. Alttaritaulusta Kivi tajuaa, että on tullut kotikirkkoonsa. Se palauttaa hänen mieleensä nuoruuden, kotiseudun ja koko elämän. Kiven kotikirkkoon tuo koskettava kohtaus sopi hyvin.

Oman kodin ohella kirkko on varmaan se paikka, josta kotiseutu muistetaan, vaikka elämä olisi kuljettanut jo täältä tai sieltä pois. Nurmijärvellä asuu paljon muualla syntyneitä, lapsuutensakin muualla viettäneitä. Heillä varhaisin kotikirkko on se syntymäpaikkakunnan kirkko jossain kaukana, mutta uudestakin asuinpaikkakunnasta voi ajan kanssa tulla uusi kotiseutu ja sen kirkosta kotikirkko.

  1. Kotikirkon historiaa

Tämä on aikajärjestyksessä Nurmijärven seurakunnan neljäs kirkko. Aikaisemmat kirkot ovat sijainneet tuolla hautausmaan paikkeilla. Nurmijärven seurakunnan katsotaan syntyneen, kun se eri osia yhdistämällä liitettiin kappeliseurakuntana Helsingin pitäjän seurakuntaan vuonna 1558. Saimme silloin suurin piirtein nykyiset rajamme. Niinpä seurakunnan upeita 400-vuotisjuhlia vietettiin tuossa kirkonmäellä vuonna 1958. Nurmijärven kunta viettää kahden vuoden päästä hallintopitäjäksi tulonsa 250-vuotisjuhlaa.

Ensimmäiset kirkot olivat kevytrakenteisia ja lyhytikäisiä. Vuoden 1780 tienoilla alettiin puuhata jälleen uutta kirkkoa, nyt uuteen paikkaan, tähän Ristimäelle, tai kuten nykyään sanotaan, kirkonmäelle.

Kevättalvella 1793, rekikelillä, isännät ajoivat kirkonmäelle puutavaraa, jota ryhdyttiin käsipelein sahaamaan. Töihin ryhdyttiin sen verran rivakasti, että kirkko saatettiin jo lokakuussa vihkiä käyttöönsä. Mestarina oli tunnettu kirkonrakentaja Matti Åkerblom. Hän oli kotoisen Eräjärveltä Pohjanmaalta.

Mainitsen silloisesta rakennustoimikunnasta kaksi isäntämiestä, Erik Einolan ja Mikko Heikkarin, joiden sukunimet elävät edelleen Kirkonkylässä kylän osien nimissä, puhutaan Einolasta Perttulan tien suunnassa ja Heikkarista kylän keskellä, kunnanviraston ympärillä.

Nurmijärvi kuului silloin Porvoon hiippakuntaan, jonka piispa Zacharias Cygnaeus vihki kirkon käyttöön 12. lokakuuta vuonna 1793. Kellotapuli rakennettiin pari vuotta myöhemmin.

Kirkko oli aluksi varsin karun näköinen, kuten tämä kallioinen Ristimäkikin. Kirkkoa paneloitiin, maalattiin ja varustettiin maalauksilla vasta 30 vuotta myöhemmin. Esimerkkinä värien käytöstä todettakoon, että ulkoseinät maalattiin eräässä vaiheessa punaisiksi, mutta myöhemmin värit peitettiin. Palaan myöhemmin siihen, miksi värit vaihtuivat.

Ensimmäiset urut kirkkoon laitettiin 1870-luvulla, vaikka vuonna 1872 kuollut Aleksis Kivi (1834–1872) kirjoitti vuosia aikaisemmin runossaan Rippilapset ”kirkon urkujen huokaavasta soitosta”.

1900-luvun alussa kirkonmäelle ajettiin multaa ja istutettiin puita. Niinpä sata vuotta myöhemmin vuonna (1995) kirkonmäki sai Nurmijärven kunnan ympäristöpalkinnon kiitoksena säilytetystä miljööstä ja hyvin hoidetusta ympäristöstä. Kirkonmäki on edelleen palkintonsa arvoinen.

Martin Lutherin käynnistämä reformaatio, jota ennen kutsuttiin uskonpuhdistukseksi, merkitsi kirkon jakoa kahtia, katoliseen ja reformoituun kirkkoon. Ruotsi-Suomessa jo 1500-luvun puolella omaksuttu luterilaisuus on yksi reformoiduista kirkoista.

Jaon seuraus oli, että liturgiasta ja kirkkorakennuksistakin haluttiin poistaa kaikki koristeellisuus ja liiat seremoniat, joiden ajateltiin olevan katolista. Tuo puhdistaminen eteni hitaasti, mutta aikaa myöten Nurmijärvenkin kirkko maalattiin valkoiseksi tai harmaaksi ja suurin osa kuvista peitettiin.

Reformaation jälkeisinä vuosisatoina kirkossa käyminen oli vahvasti säädeltyä. Kirkkoon oli pakko kuulua ja käydä kirkossa, kirkkokuri oli ankaraa. Siltä ajalta tiedämme jalkapuun ja häpeäpenkin olleen käytössä tässäkin kirkossa. Niiden käyttö kuitenkin loppui 1800-luvun kuluessa.

Ehkä nuo vaiheet olivat syynä käsitykseen, että luterilaisuus on jotain ikävää ja harmaata. Vasta 1900-luvun loppupuolella värit, koristeet ja kauniit maalaukset, samoin rikkaampi liturgia palasivat kirkkoon. Viimeistään 1990-luvun jumalanpalvelusuudistuksessa haluttiin sanaa välittää kaikilla aisteilla.

Kirkoissa istumapaikat määräytyivät aikoinaan säädyittäin. Istumajärjestyksestä on luovuttu aikoja sitten ja kirkkokurikin on löystynyt, hyviä tapoja voi kirkossa toki edelleen noudattaa. Kirkkoon ei ole enää pakko kuulua, uskonnonvapauslaki astui voimaan vuonna 1923 ja se täyttää siis sata vuotta.

Istutaan vielä hetkeksi kirkon penkkiin.

Kirkon penkissä istuja voi kiinnittää huomionsa moniin yksityiskohtiin kirkkotilassa. Ensisijaisesti tietysti kuunnellaan Sanaa ja veisataan, mutta siinä ohella silmät varmaan osuvat eri paikkoihin. Alttaritaulu kertoo Jeesukseen taivaaseen astumisesta, siis helatorstain tapahtumista. Naisten puolella on Jeesuksen äitiä Mariaa esittävä Nurmijärven madonna, jota Aleksis Kivi piti naisihanteenaan. Hän katseli maalausta vastakkaiselta parvelta, palojokisten vakiopaikalta.

Saarnatuolin katolla on valkoinen ratsu, jollaisella Jeesus palaa Ilmestyskirjan mukaan maan päälle. Miesten puolella on muun muassa Johannes Kastajan kuva. Urkulehterin apostolien kuvat palautettiin paikalleen vuoden 1993 remontin yhteydessä.

Minä katson yleensä myös lahjoituksena kirkkoon saatuja lasimaalauksia Hyvä Paimen ja Elonkorjaaja. Kun polvistun ehtoolliselle, yksi alttaritaulun henkilö katsoo minua aina suoraan silmiin.

Kirkkotila on historian kuluessa kokenut muutoksia. Penkit ovat kirkossa olleet alusta lähtien, mutta vuoden 93 remontissa niitä harvennettiin, reisiosaa pidennettiin ja selkänojaa kallistettiin. Kirkossa kävijöiden koko sekä vaaka, että pystysuunnassa oli parissa vuosisadassa kasvanut. Turvallisuuden vuoksi myös penkkejä lyhennettiin, jotta seinän puolelle jäi käytävä.

Kuoriosaa, siis kirkon etuosaa laajennettiin, sinne sijoitettiin kaksi lukupulpettia ja alttari siirrettiin irti takaseinästä, jolloin jumalanpalvelusta toimittava pappi katsoo koko ajan sekä alttaria että seurakuntalaisia kohden.

Liturgian osia ja saarna toimitetaan nykyään usein lukupulpeteista ja vain ehtoollisosa alttarin ääreltä. Toki edelleen saarnataan myös saarnatuolista. Uusia asioita ovat lähetyskynttelikkö, johon kirkkoväki voi käydä sytyttämässä kynttilän, ja kastepuu, johon ripustetaan jokaisessa messussa edellisen viikon aikana kastettujen nimilehdet.

Aikoinaan jumalanpalveluksen toimittivat yksi tai kaksi pappia sekä kanttori. Nykyään mukana toimittamassa on usein myös seurakuntalaisia. Toteutamme kaikkien yleistä pappeutta.

Kirkkoon liittyy aina paljon tarinoita. Kirkon sakariston seinällä on täällä aikaisemmin palvelleiden pappien kuvia. Historia kertoo heidän olleen erilaisia ja omanlaisiaan. 40 vuotta kirkkoherrana toiminutta Kosti Kankaista kutsuttiin koko Suomen rovastiksi, kun hän kiersi maata puhumassa ja kitarakuoronsa kanssa. Nurmijärvestä saattaa vanhempi polvi vieläkin jossain päin Suomea muistaa, että ”siellä on puinen kirkko ja Kankainen pappi”. Omia persooniaan ovat olleet myös kanttorit ja suntiot.

Haluan vielä lopuksi siteerata Aleksis Kiveä. Hänhän kirjoitti kotikirkostaan monessa runossa, aina hyvin kauniisti. Tämä on Rippilapset-runon toisesta säkeistöstä, jossa hän kuvaa kirkon alttaritaulua.

Kuva on korkea alttarin seinäs:
pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika
sankarin katsannol,
mut ihanast hymyvät huulens
ja otsansa kimmeltää.