Uutta on aina vastustettu ja lopulta se on omaksuttu. 1800-luvulla vastustettiin esimerkiksi kansakoulua ja maatalouden uusia työmenetelmiä. Kaikenlaiseen valistamiseen suhtauduttiin varauksella.

Kati Mikkolan väitöskirja käsittelee 1800-luvun puolivälistä alkanutta muutosprosessia, jota modernisoitumiseksikin kutsuttiin. Hänen tutkimuksensa ulottuu toiseen maailmansotaan asti. Uudistuksiin suhtautumista ja uudistusten etenemistä hän selvitti kansanperinnekyselyjen avulla.

Sadan vuoden aikana tapahtui suuria muutoksia yhteiskunnassa, elinkeinoissa, valtiossa ja ihmisten elämässä. Sääty-yhteiskunnasta muututtiin itsenäiseksi kansakunnaksi. Tekniikka otti merkittäviä askeleita, kun muiden muassa sähkö, auto, traktori ja monia maatalouden ja teollisuuden koneita otettiin käyttöön. Kylillä uutta tultiin katsomaan, mutta niihin suhtauduttiin pitkään skeptisesti.

Olen maatalon poika. Isäni edusti ensimmäistä hevosajan jälkeistä sukupolvea. Hän otti käyttöön uusia asioita kuten traktorin, mutta ei vielä tietokonetta. Isäni kertoi, miten hänen isänsä vastusti traktorin hankkimista, koska ”se ei sopinut meidän maille”.

Tuskin muutoksen vauhti on Kati Mikkolan väitöskirjan kuvaaman ajan jälkeen hiljentynyt. Muutosprosessit noudattavat edelleen samaa kaavaa, jossa vaikuttavat eri ihmisryhmät ensimmäisistä omaksujista traditionaalisiin viivyttelijöihin. Hän käyttää Everet M. Rogersin tunnettua jaottelua uuden käyttöön ottamisessa: rohkeat innovaattorit, varhaiset omaksujat, varhainen enemmistö, myöhäinen enemmistö ja perinteitä korostavat viivyttelijät.

Mielenkiintoinen on Mikkolan johtopäätös, että vaikka joukkoviestimillä on suuri merkitys uuden omaksumiseen, vielä enemmän vaikuttavat tutut ihmiset.

****

Valistusta sekä oppimisena että aatevirtauksena pidettiin uskonnon loppuna, kirkko vanhoillisena ja menneeseen kuuluvana. Toisaalta tiedetään olleen monia maataloutta uudistaneita ja valistusta harjoittaneita pappeja.

1800-luvulla uskonnolla tarkoitettiin lähinnä vain luterilaisuutta, jonka sisälle syntyi herätysliikkeitä. Nyt uskonnon käsite on laajentunut toisiin kristillisiin kirkkokuntiin ja vähitellen myös toisiin uskontoihin.

Jo Mikkolan tutkimusajanjaksona 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan kehitystä vastustettiin myös uskonnollisilla perusteilla. Muutosten pelättiin johtavan maallistumiseen, uskonnon yksityistymiseen ja sen aseman heikkenemiseen. Kirkosta eroamisista puhuttiin viime vuosisadallakin koko ajan. Nämä ovat tuttuja ajatuksia myös tämän päivän (vuonna 2016) keskusteluista.

Heikkenemisen sijaan kuitenkin uskonnon luonne ja asema muuttuivat. ”Modernisaation myötä säätyjärjestelmän legitimoiva luterilaisuus muuttui kansallisvaltion legitimoivaksi luterilaisuudeksi”, päättelee Kati Mikkola.

Vuoden 1918 tapahtumien voi ajatella olleen käännekohta. Ensin kirkko puolusti sääty-yhteiskuntaa, sitten toiseen maailmansotaan mennessä kansallisvaltiota. Kirkko selvisi törmäyksestä työväenliikkeenkin kanssa viimeistään sotien jälkeen.

Kun aiemmin aika käytettiin työhön ja pyhään, modernissa se jakautui työhön ja vapaa-aikaan. Modernisaatiota ei välttämättä nähty uskonnon hylkäämisenä. Privatisoituminen ei tarkoittanut Mikkolan mukaan sen arvon ja merkityksen vähentymistä. Sen paikka vain muuttui.

Se, että kirkon hoitamia tehtäviä siirtyi yhteiskunnan hoitoon, tarkoitti ”uskonnon elementtien siirtymistä uusiin yhteyksiin”.

Kansakoululaitos ja sanomalehdistö synnyttivät uudenlaista yhteisöllisyyttä 1800 – 1900-luvuilla. 2000-luvulla yhteisöä rakentavat uudet tekijät kuten tietoverkot sovelluksineen. Lehtiyhteisöistä on tullut verkkoyhteisöjä.

****

Mikkola sanoo kulloiseenkin nykyisyyteen liittyvän aina sekä mennyt että tuleva. Mennyt on jo läsnä, tulevaa odotetaan. Uuteen reagoiminen edellyttää perinteistä nousevaa luovuutta. "Ammennamme traditioista".

Myös meidän aikanamme uskonnon luonne ja asema ovat muuttumassa. Jälleen puhutaan maallistumisesta ja yksityistymisestä. Nopeimmat ovat ennustaneet uskon ja kirkon kuihtumista. Tulkinta on Mikkolan tutkimuksen(kin) perusteella väärä: Loppu onkin vanhan jatkumoa uudella tavalla.

 

* Kati Mikkola: Tulevaisuutta vastaan. Uutuuksien vastustus, kansantiedon keruu ja kansankunnan rakentaminen. SKS 2009