Tampere oli vuoden 1918 sisällissodan keskeinen paikkakunta, jossa käytiin sodan veriset ratkaisutaistelut. Niinpä, kun nyt sata vuotta myöhemmin kokoonnuttiin Herättäjäjuhlille Tampereelle, olivat nuo tapahtumat vahvasti esillä ohjelmassa, puheissa ja mielissä.

Perjantain Tie sovintoon -seminaarissa yliopistolla käsiteltiin v. 1918 tapahtumia monelta kantilta. Puhujina oli tuon ajan historian eturivin tutkijoita.

Heränneet eli körttiläiset osallistuivat valkoisella puolella sotatapahtumiin, mikä yhdisti seminaarin herättäjäjuhliin. Aihe kiinnosti, sillä 400 hengen luentosali täyttyi ääriään myöten.

Seminaarissa Ilkka Huhta kuvasi, miten Väinö Malmivaaran (pappi, opiston johtaja) johdolla lähdettiin Karhumäen körttiopistolta Lapualta liikkeelle. Tuo osasto oli mukana myös Tampereen taisteluissa. Wikipedian mukaan Väinö Malmivaara toimi lähinnä rintamapappina, ei niinkään sotilaallisena johtajana.

Yksi kysymys olikin jälleen se, miten kirkko ja papit suhtautuivat sisällissotaan (tai vapaussotaan). Osan mielestä punaiset nousivat esivaltaa vastaan, mikä oli myös kristinuskoa vastaan. Osa taisteli ”perkelettä” (=punakapinallisia) vastaan. Osa näki yhteiskunnalliset epäkohdat ja varsinkin sodan jälkeistä vankien kohtelua oltiin vastaan.

Tampereen seurakuntien historian kirjoittanut Voitto Silfverhuth kertoi Tampereen tapahtumista seurakunnan kannalta. Hän kertoi Tampereella molemmin puolin myös vedotun rauhan puolesta.  Seurakunnat saivat toimia melko normaalisti.

Pari tuhatta ihmisten meni Tampereen kirkkoihin hakemaan turvaa sodan pahimpien vaiheiden aikana. Kun nyt v. 2018 tuomiokirkossa pidettiin Suojaavat siivet -konsertti, huomasin ensimmäisen kerran kirkon katossa siipikuviot. Ihmiset hakeutuivat siis siipien suojaan vuonna 1918 ja jälleen 2018. Uhat vain ovat nyt erilaisia.

Papisto kannatti pääosin valkoisia, mutta ei juuri osallistunut sotatapahtumiin. Toisin kuin Pohjanmaalla Tampereella sekä punaisia että valkoisia kaatuneita siunattiin.

Mielenkiintoinen oli hänen kertomuksensa sodan 1-vuotistilaisuudesta, jossa vuoden takaisia tekoja ja kovia puheita jo vähän peruttiin. Juhlassa oli läsnä myös ylipäällikkö Mannerheim.

Minulle uutta tietoa oli Mervi Kaarnisen kertomus orpolapsista. Yksi sodan seurauksia oli yli 20 000 orpolasta, lähinnä punaisten puolelta. Heille järjestettiin sijoituskoteja mm. Pohjanmaalle. Sijoituskoteja kuulemma löytyikin hyvin, katumustako?

Toisaalta syntyi keskustelua (jo silloin!), mikä on lapselle paras paikka, huonompikin koti vai sijoitus? ”Sotalasten” lähettäminen Ruotsiin reilut 20 vuotta myöhemmin oli jo jatkumoa tälle.

Toinen minulle uusi tieto oli punaisen kaartin yli 2300 naisen kohtalo. Tuomas Hoppu kertoi heihin suhtautumisen olleen miehiä jyrkempää. ”Naisten katsottiin rikkoneen perinteisiä arvoja.” Siitä seurasi noin puolelle tuomio sekä joukkotelotuksia. Hoppu pohti myös, mikä naisia motivoi aseelliseen taisteluun.

Marko Tikka selvitti vuoden 1918 jälkeisen kansallisen radikalismin nousua (mm. Lapuan liike) ja laskua 1930-luvulla. Körtit olivat näissä vaiheissa mukana. ”Etelä-pohjalaiset lähtevät aina joukolla”, totesi Tikka.

Körttiläisyys on Ilkka Huhdan mukaan herätysliikkeistä eniten muuttunut sadan vuoden aikana. Konservatiivisesta ”tiukkapipoisuudesta” se on muuttunut hengellisesti avaraksi ja yhteiskunnallisesti heterogeeniseksi kansanliikkeeksi.

Vuoden 1918 tapahtumat kuuluivat myös seurapuheissa. Puheiden henki oli, että ”emme unohda, vaan muistamme, jotta nuo tapahtumat eivät toistuisi.”