Onko kirkko olemassa elämää vai kuolemaa varten? Ei aivan uusi keskustelun aihe. Yksi sovellus siitä on kirkon ja politiikan suhde. Tuleeko kirkon ohjata ihmisiä iankaikkiseen elämään vai sen ohella pyrkiä parantamaan heidän elämäänsä tässä ajassa?

Kirkon ja politiikan suhteessa on monia puolia, enemmän kuin ne tunnetut kolikon kaksi puolta. ”Politiikka pois kirkosta” on usein kuultu huudahdus.

Perinteisesti politiikalla kirkossa on tarkoitettu vasemmistolaisuutta. Tämä perinne taitaa juontaa vuoden 1918 tapahtumiin ja sosialismin aatteeseen.

Sittemmin on käynyt ilmi, että myös vasemmistolaisesti ajattelevissa on paljon kirkon jäseniä ja kristillisiä periaatteita kannattavia. Maallistuneita on sekä vasemmalla että oikealla.

Oma kysymyksensä on erityisen kristillisen puolueen asema, joka taitaa kirkon suhteen asemoitua enemmän reunalle kuin keskelle.

Jotkut kammoksuvat, että puolueiden paikallisyhdistykset asettavat ehdokkaita seurakuntavaaleihin. ”Se politisoi kirkon”, sanotaan. En ole sellaista huomannut.

Kirkko ja politiikka pulpahti taas kerran pinnalle, kun Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja arvosteli Suomen lähetysseuraa politikoinnista, kun se lähti mukaan oikeudenmukaista verotusta vaatineeseen kampanjaan.

****

”Antakaan keisarille, mikä keisarille kuuluu”, oli yksi periaate, jolla erotettiin hengellisen ja maalliset asiat alkukirkon aikana (= Rooman valtakunnassa). Keisari ei välttämättä sitä uskonut.

Keskiajalla maallisen ja hengellisen vallan suhde oli kiinteä. Maallinen hallitsija määräsi, mihin alamaiset uskovat ja mihin kirkkokuntaan kuuluvat.

Paavi ja keisarit kamppailivat vallasta. Reformaation jälkeen hallitsija otti vallan myös kirkossa, nimitti piispat ja otti kirkon omaisuutta itselleen. Suomessakin presidentti nimitti piispat vielä Kekkosen aikana. Nimityksissä nähtiin siihen aikaan myös politiikkaa.

****

Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja lähimmäisenrakkaus ovat kristinuskon perusperiaatteita. Nykyinen keskustelu juontaakin juuri noiden soveltamisesta. Koskevatko ne kirkon lausumana vain tuonpuoleista, vai pitääkö niitä soveltaa myös tässä elämässä?

Saako kirkko ottaa kantaa epäoikeudenmukaisuuksiin, ihmisten huonoon kohteluun ja vääryyksin yhteiskunnissa? Saako kirkko ottaa kantaa myös vääryyksien juurisyihin vai onko tyydyttävä auttamaan niistä kärsiviä ihmisiä?

Kirkko ei ole hierarkkisuudesta huolimatta yksi toimija, joka on vain yhtä mieltä. Sen jäsenillä on erilaisia käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Tasa-arvoa se ei ole aina itsekään pystynyt toteuttamaan. Ihmiset ovat epätäydellisiä ja toteutamme uskoamme kukin omalla paikallamme työssä, vapaa-ajalla ja perheissä.

Kirkko ottaa kantaa ja kristinusko toteutuu jäsentensä kautta.

****

Kirkon demokratia on yksi puoli kirkon ja politiikan suhdetta. Kirkon luottamuselimet valitaan vaaleilla ja niihin ehdokkaita asettavat myös poliittiset puolueet. Minä olen ollut useita kertoja ehdolla puolueen jäsenenä (kokoomus).

Olen aina puolustanut puolueiden oikeutta asettaa ehdokkaita vaaleihin. Se tuo seurakuntalaiset laajemmin mukaan seurakunnan hallintoon. Ihmisten taustat vaikuttavat ajattelutapaan, mutta puolueiden vaikuttamista en ole havainnut. Ja puolueiden kautta valitut luottamushenkilöt ovat toimineet hyvässä yhteistyössä kirkon ja ihmisten parhaaksi.

Kirkkopolitiikka on vielä yksi näkökulma, jossa esiintyy erilaisia suuntauksia, miten kirkon asioita pitäisi hoitaa. Minusta on luonnollista, että kirkon demokratiassa mielipiteitä voidaan koota ryhmiksi, sanotaan niitä vaikka kirkkopuolueiksi tai suuntauksiksi, joista jäsenet voivat vaaleissa valita.

Kyse on siitä, että kirkko on tarkoitettu kaikille.