Piispat Eero Huovinen (Helsingin piispana 1991–2010) ja Teemu Laajasalo sekä toimittaja Reetta Meriläinen keskustelivat adventin alusviikolla Helsingin tuomiokirkon kryptassa Huovisen uudesta kirjasta ”Sielujen puolustaja”.

En ole kirjaa vielä lukenut, mutta halusin kuulla vähän etkoja, joten suuntasin keskustelua kuuntelemaan. Ja kannatti kyllä. Huovista on aina kiinnostavaa kuulla, tätä ennen kirkkopäivillä toukokuussa Oulussa.

Huovinen sanoi ajattelevansa kirjoittamalla ja siksi työstää yhä uusia kirjoja. Edellinen äiti -kirja oli hyvin henkilökohtainen, tällä kertaa hän kirjoittaa työstään piispana.

Piispanvaalista aloitettiin. Siinä nousi kysymykseksi, saako kirkon vaaleissa ehdokas mainostaa itsenään? Huovinen oli hyvin pidättyväinen, eikä ilmeisesti osallistunut kaikkiin vaalikeskusteluihinkaan. Niinpä hän oli ollut hieman kriittinen näkyvästi kampanjoinutta Laajasaloa kohtaan.

Pohdin asiaa valitsijan ja äänestäjän kannalta: mistä äänestäjä saa tietoa ehdokkaista, jos he pysyvät piilossa, eivätkä kerro itsestään ja tavoitteistaan? Tällainen sammutettujen lyhtyjen paradoksi taitaa vaikeuttaa edelleen kirkon vaaleja, kuten äskeisiä seurakuntavaalejakin. Minusta se on väärin äänestäjiä kohtaan.

Olin luottamushenkilönä silloin ensimmäisen kerran piispaa valitsemassa ja kysyin etukäteen tutulta papilta tietoja ehdokkaista. Huovisen sijaan äänestin silloin Wille Riekkistä.

Piispan tehtävä on”mahdoton”. Huovinen totesikin, että hän ei tiennyt, mihin joutui. ”Minut heitettiin heti syvään päähän.”

Hän ei ollut toiminut seurakuntapappina, vaan oli yliopistomies. Poikakerhojen ja pyhäkoulun vetäjänä hän oli kyllä nuorena ollut. ”Rakkaus kirkkoon minulla on aina ollut.”

Miten piispaan suhtaudutaan? ”Yliopistossa opiskelijat tekevät kriittisiä kysymyksiä, mutta piispaa ja kaikkea hänen sanojaan vain ihastellaan.”

”Kirkon kiusaus on, että halutaan olla valtaa pitävien kavereita.” Huovinen itsekin oli ahkera verkostoituja maallisen yhteiskunnan suhteen. Hän kertoi aloittaneensa kutsumalla alueen kansanedustajat kotiinsa ja sitten muita ryhmiä. Hesarin päätoimittajan kanssa hän lounasti vähintään kerran vuodessa, mitä kuka tahansa pitäisi meriittinä. Onhan se kai yksi yhteiskunnallisen aseman mitta.

Kirkon etua verkostojen kautta hän yritti ajaa, mutta ”vaikuttaminen ei ollut ykkösasiani piispana, vaan uskon ytimen esillä pitäminen ja saarnaaminen”. Huovinen kertoo pitävänsä saarnaamisesta ja on kirjoittanut siitä kirjankin.

”Maallisen median kanssa tulin paremmin toimeen kuin kirkollisen, joka mielellään ruoskii omaa porukkaa.” Tästä syntyi keskustelua siitä, mikä on kirkon viestinnän tarkoitus. Ymmärsin, että Huovisen mielestä sen on pidettävä kirkon puolta ja esitettävä asiat mieluiten parhain päin?

Kirkon uudistaminen. Huovinen ei piispana profiloitunut varsinaisesti kirkon uudistajana ja häntä on pidetty  konservatiivina. Papin virka oli avattu naisille jo vähän ennen hänen piispaksi tuloaan, mutta samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa hän ei hyväksynyt.

Reetta Meriläinen kysyi emerituspiispalta, onko hän eläkkeellä ollessaan muuttanut käsityksiään. ”Olisi pitänyt olla rakastavampi ihmisiä kohtaan”, piispa tilitti, mutta varsinaisissa asiakysymyksissä hän ei ole antanut periksi: ”On pysyttävä siinä uskossa, johon on lupautunut.”

Lohdutuksesta: ”Rouva on lohduttanut ja pitänyt raiteilla. Ja tutut virret lohduttavat.”

Vielä ennen toivoa puhuttiin kuolemasta: ” Tieto kuolemasta määrittää elämäämme.”

Teemu Laajasalo kysyi lopuksi, mistä Eero Huovinen saaa toivon: ”Uskosta Jumalaan”, oli emerituksen vastaus. Lopuksi laulettiin kiitosvirsi.

Vasta kotimatkalla tajusin, että Huovinen puhui Laajasalosta (piispana 2017-) seuraajanaan, mutta hänen ensimmäinen seuraajansa jäi välistä pois, Irja Askolan (piispana 2010–2017) nimeä ei illan aikana mainittu.

Olin suntiona Nurmijärven kirkossa, kun hän suoritti piispantarkastuksen Nurmijärvellä vuonna 1998. Siitä vierailusta on paljon muistoja. Työhön tututustumassa olleen naapurini Niklaksen, 15v hän nimitti apulaispiispaksi ja hän sai kantaa piispan sauvaa.

Huovinen vihki ja siunasi silloin Kirkonkylässä vanhan asuntolan nuorisotilaksi, joka aiotaan purkaa ensi vuonna. ”Voisiko isoskoulutus toimia ovena laajempaan seurakuntavastuuseen”, kysyi Huovinen silloin.

Huovisen kirja pitää hankkia ja lukea.