tiistai, 3. joulukuu 2019

Kirjoittaminen auttaa ymmärtämään, sanoo Eero Huovinen

Helsingin emeritus piispa Eero Huovinen (syntyi 1944, piispana 1991 – 2010) kävi tiistaina Nurmijärven pääkirjastossa kertomassa kirjojensa synnystä. Hän kertoi kyllä siitäkin, mutta myös yleensä kirjojen merkityksestä ja monesta muusta asiasta.

”Kun Nurmijärvelle pyydetään, tulen aina”, hän aloitti. Itse muistan hänen käyneen täällä ainakin piispantarkastuksessa joskus parikymmentä vuotta sitten. Kirkkopäivillä hän on käynyt suosittuja debatteja mielenkiintoisten henkilöiden kanssa.

Huovinen korosti lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen suurta merkitystä. Kun lapsi oppii niitä vähitellen, avautuu hänelle aivan uusi maailma. Kirjasto on tärkeä paikka, kun se opettaa lukemaan.

Kirjoittaminen auttaa ymmärtämään itseään ja ympäristöään.” Huovinen jatkoi, että kirjoittamalla ajatukset jäsentyvät ja selkiytyvät paremmin kuin jos pitäisi ne vaan pääkuoren sisällä. Ajatukset tulevat ikään kuin oman pään ulkopuolelle, jolloin niitä voi paremmin tarkastella ja arvioida. Sama vaikutus on lukemisella. Luettava tekstihän on yleensä n. 40 cm päässä silmistä.

”Lukiessa en vain lue kirjaa, vaan kirja alkaa lukea minua. Syntyy vuorovaikutus.”

Huovinen kertoi hänen osastonsa kustantajalla (WSOY) olevan tietokirjallisuus. ”Kirjani ovat tietokirjallisuutta tai asiaproosaa, ei hartauskirjallisuutta.” No, katekismus on sinne päin, hän myönsi.

Tärkeä innoittaja hänelle on kirjapainon faktori, joka pitää huolen aikataulusta. Valmista on tultava. Ja vaimo on tarkka lukija, joka kommentoi käsikirjoituksia.

Eero Huovinen on kirjoittanut lukuisia kirjoja (määrä ei tullut esiin). Ensin yliopistossa parinkymmenen vuoden aikana hän kirjoitti tieteellistä tekstiä. Ne olivat ”pään kirjoja”, joilla piti osoittaa oppineisuutta.

Piispana ja nyt eläkkeellä ollessaan hän on kirjoittanut ”sydämen kirjoja” yleistajuisemmin ja suuremmalle yleisölle. Hän on avannut teologisia käsitteitä, kirjoittanut papin työstä, juhlapyhistä ja vaikeista tilanteista, joihin on joutunut, kuten tsunamin jälkiselvittelyt.

Aiheet syntyvät, kun jokin kysymys tai ilmiö alkaa askarruttaa mieltä. Usein ne hautuvat vuosikausia ja varsinainen kirjoittaminen voi tapahtua parissa kuukaudessa.

Hän sanoi kirjoittavansa kaikille lukutaitoisille, ei vain ”hartaille” lukijoille. Hän ei oikein pitänyt hartauskirja -sanasta. Tuosta ja Raamattua koskevasta yleisökysymyksestä seurasikin mielenkiintoinen sanojen merkityksen tarkastelu.

”Uskoa ei voi kahlita sanoihin. Usko on ihmettelyä suuren salaisuuden äärellä.” Hän kutsui Raamattua ihmettelykirjaksi, joka kertoo ihmisen ja Jumalan kohtaamisista.

Uusimman kirjansa, ensi vuonna kauppoihin ilmestyvän Äitiä ikävä -kirjan vedokset hän on juuri vienyt kirjapainoon. Se kertoo piispan omasta äidistä ja pojan suhteestaan häneen.  Kirjaa voi muuten jo varata Nurmijärven kirjastosta, kertoi kirjastovirkailija.

torstai, 28. marraskuu 2019

Kirkossa on sovinnon aika

Suomen ev.lut. kirkossa on aika löytää sovintoratkaisu samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen ja heidän liittonsa siunaamisen kanssa. Meidän on yhdessä etsittävä kristillistä tietä eteenpäin. Viime vuosien pattitilanne tuossa asiassa ei palvele ketään.

Kirkko on jakautunut tässä asiassa kahtia, mikä heijastuu moneen muuhunkin asiaan. Vaikea ajatella, että vain jompikumpi puoli olisi oikeassa. Sovintoratkaisu muistaa ja ottaa huomioon kaikki kirkon jäsenet.

Edessä on uuden kirkolliskokouksen valinta ensi vuoden helmikuussa. Tuleva kirkolliskokouskausi tarjoaa uuden mahdollisuuden sovinnon löytämiselle. Se voisi olla myös alku laajemmallekin yhteyden etsimiselle - ja löytymiselle! - uskon asioissa.

Vaikka uskon kysymyksissä on tapana olla erimielisiä ja niissä on vahva yksin oikeassa olemisen perinne, on päästävä eteenpäin. On etsittävä yhteistä tietä ja kuljettava sitä. Se edellyttää omasta "oikeasta" kannasta periksi antamista.  On löydettävä sovintoratkaisu ja jatkettava sen kanssa.

Se voi olla odottamattoman vapauttava tunne! On luotettava siihen, että Jumala on meidän kanssamme, myös tänään.

Sovintoratkaisua puolustavat monet perustelut. Ensinnäkin avioliitto ei ole kristinuskon kannalta keskeinen kysymys. Ydin on jossain muualla kuin avioliiton solmimisessa tai sukupuolisessa suuntautumisessa. Pitää satsata mieluummin tärkeämpiin kohtiin ja niihin, jotka meitä yhdistävät. Monien arvostettujen teologien mukaan samaa sukupuolta olevien vihkimiselle ei ole teologisia esteitä.

Toiseksi ihmisten arjen todellisuus kulkee omaa tietään ja on vaara, että virallinen kirkko jää ihmisten elämässä sivurooliin. Osin niin on jo tapahtunutkin.

Kolmas tekijä on tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja lähimmäisenrakkaus. Meidän on ajateltava myös, ja erityisesti heitä, joita tämäkin asia eniten ja henkilökohtaisesti koskee.

Kirkko ei voi – jos on uskollinen opetukselleen – olla vähemmistöjä syrjivä, enemmistön mielen mukaan asettautuva. Kirkon tulee olla heikomman puolella.

Kristittyjen käsitykset poikkeavat, mutta kukaan ei voi kiistattomasti ajatella olevansa yksin oikeassa. Jotkut sanovat, että kyllä, mutta ei vielä. Miksi odottaa? Mitä päätöksen siirtäminen hyödyttää?

Minun uskoni mukaan kyse ei ole siitä, että kirkko mukautuisi ajan tai muodin mukaan, kuten usein väitetään. Sen sijaan on kysyttävä, mitä kristinuskon sanoma tarkoittaa meidän aikanamme.

Kristinuskon syntyaikana yhteiskunta ja ihmisten arki ja tiedot olivat paljolti erilaiset. Emme voi palauttaa vanhaa aikaa vaan meidän on tulkittava Raamattua ja kristinuskoa tässä ja nyt.

tiistai, 5. marraskuu 2019

Kirkolliskokouskuulumisia

Kirjoitan Turussa kokoontuvan kirkolliskokouksen kuulumisia kirkolliskokousblogissani os. https://markkuja.vuodatus.net/

Kokous kestää tämän viikon.

lauantai, 2. marraskuu 2019

Kynttilä yhdistää sukupolvia

Pyhäinpäivän aikaan on jo pimeää, ajokelit ovat usein huonot ja koetaan ehkä talven ensimmäiset – täällä etelässä - oikein pahat pyryt tai ainakin liukkaat. Kuitenkin tämä pimeä aika kuljettaa meitä kohti suurta valoa.

Jos piirtäisin pyhäinpäivästä kuvan, laittaisin siihen kynttilän. Kynttilä yhdistää sukupolvia.

Kävelen hiljaisella hautausmaalla. Käytävien varrella näkyy tuntemieni ihmisten nimiä. Osa on tuttuja paikkakunnan historiasta, ihmisten kertomana ja joitakin olen tuntenut henkilökohtaisesti.

Pysähdyn vanhempieni, isovanhempieni ja heidän vanhempiensa hautojen kohdalla. Sytytän mummin ja vaarin sekä isän ja äidin haudalle kynttilät.

Muistan tilanteita, joita olen heidän kanssaan elänyt. Käyn läpi vuoden kulkua, sukupolvien ketjua, sukupuutamme.  Mieleen tulee heiltä oppimiani asioita, vuoden kierto ja vuosien kulku.

****


Hautausmaa on sukupolvien kohtaamisen paikka. Kynttilän liekki on muistamisen, yhteyden ja rukouksen merkki. Se lämmittää ja johdattelee ajatuksia omaan elämään ja elämän rajallisuuteen.

Läheisen ihmisen poismenon jälkeen surulle on annettava oma aikansa. Mutta kristillinen usko antaa kuolemaan toivon näkökulman. Elämän tarkoitus on enemmän kuin se mitä nyt näemme tai koemme.

Me ihmiset olemme toisillemme tärkeitä. Lähimmäisen merkitys korostuu sekä syvän surun että suuren ilon hetkellä. Voimme lohduttaa toisiamme tai iloita yhdessä.

”Hautausmaille kuuluu sija keskellä elämää”, kirjoitti Maila Talvio.

Äidin haudan äärellä muistan, miten hän kertoi rippivirressään sanotun: ”Kaikesta, oi Herra, sulle annan ikikiitoksen!” Uskon hänen todella ajatelleen virren sanoin, vaikka hänenkin tiellään oli myötä- ja vastamäkeä, suvanto- ja koskipaikkoja.

Papin käynti ja ehtoollinen sairasvuoteen äärellä olivat juhla, josta äiti puhui sen jälkeen viimeisiin päiviin asti.

Siunaustoimituksen evankeliumissa puhuttiin aamunkoitosta. ”Aamunkoitto on valoisa sana. Uuteen aamuun kuuluu valo, vaikka minä sitä en sitä vielä näkisikään”, sanoi pappi.

Kristillisessä hautaan siunaamisessa ollaan sen uskon varassa, että Jumala kasteessa kutsuu meidät oman seurakuntansa jäseneksi ja lupaa, että ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”.  

Viime aikojen kirkkoon kuulumiskeskusteluja ajatellen se on paljon enemmän kuin jonkun sanomisen perusteella tai muun päivittäisen tapahtuman perusteella kirkon jättäminen.

”Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni”, luki poikani Psalmista 73 mummin haudan äärellä.

****

Viikon päästä on isänpäivä. Muistelen oman isäni viimeisiä päiviä. Istuin hiljaa isän vuoteen vieressä. Oli hiljaista, ja kuitenkin tapahtui paljon. Tuntui kuin rauha olisi laskeutunut siihen. Elämän ilot ja murheet olivat jossain pois, kuin läpinäkyvän seinän takana. Lähestyttiin rajaa, jossa elämä vasta saa merkityksensä.

Kävin läpi elämää vuosikymmenten ajalta. Aikaisemmin ei ollut juuri kosketeltu, yhteyttä pidettiin muutoin. Kerran, aivan viimeisinä päivinä, hän otti ja piti pitkään kiinni olkapäästäni.

Isä avaa silmänsä. Hän naurahtaa ja näen ilon hänen silmistään. ”Kaikki on hyvin.” 
Tällä valoa kohti vievällä elämän matkalla tarvitsemme toisiamme. Tiellämme on aina myös kuoppia ja sirpaleita, koskia ja pyörteitä. Niiden jakaminen toinen toisensa kanssa kasvattaa yhteyttä ja tuottaa iloa.

Hautausmaiden ja kirkkojen muistokyntteliköt kertovat väkevää viestiä sieltä, missä aurinko paistaa, myös ihmisten sydämissä.

lauantai, 26. lokakuu 2019

Kirkko suunnannäyttäjänä

Espoon hiippakunnan viidennen hiippakuntafoorumin aiheena lauantaina oli KIRKKO SUUNNANNÄYTTÄJÄNÄ. Koolla oltiin Espoon tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntatalossa tuomiokirkon vieressä.

Teemaa avannut piispa Kaisamari Hintikka aloitti kysymyksillä: Miten näytetään suuntaa, että ihmiset ymmärtäisivät? Ja mihin suuntaan näytetään ja kenelle?

”Kirkon tehtävä on kirkastaa Kristusta”, hän tiivisti kirkon tehtävän. Mutta mitä se on käytännössä meidän aikanamme?

Hän sanoi suunnannäyttämisen voivan olla näkyvää, rohkeaa ja äänekästä, mutta myös hiljaista. Usein joudutaan menemään vastavirtaan.

Kun sanotaan kirkon näyttävän suuntaa, joudutaan myös kysymään, kuka silloin käyttää kirkon ääntä? Onko kirkko aidosti moniääninen vai voisiko se olla pakotetusti yksiääninen?

Mikä on kirkon asema yhteiskunnassa ja julkisessa tilassa kuten kouluissa? Kirkolla on paljon annettavaa varsinkin kasvatuksen ja etiikan alueilla.

Piispa antoi myös vastauksia.  Hän perään kuulutti osallistavaa ja vuoropuhelua käyvää kirkkoa. Kirkon on herätettävä luottamusta ja vaikutettava oikeudenmukaisuuden puolesta. Kirkko julistaa toivoa vahvistavaa evankeliumia. Kirkko antaa äänen heille, joiden ääni ei muutoin kuulu.

Katse on eteenpäin: ”Joka päivä eteesi avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet.”

****

Muutama oma kommentti: Kirkko vaikuttaa jäsentensä kautta, kukin omalla paikallaan. Meidän on siedettävä moniäänistä kirkkoa ja että olemme joistakin asioista eri mieltä, mutta meidän on soviteltava erilaisia kantoja yhteen. Kukaan ei ole yksin oikeassa.

Sanat ja teot ovat tärkeitä, teot vielä sanoja tärkeämpiä. Sanojen ja tekojen on oltava yhtä.

Joskus kuulee sanottavan, että ”kirkko tekee hyvää vain saadakseen lisää jäseniä”. Ei kai se niin ole: hyvän tekeminen ja lähimmäisen rakkaus nousee kirkon olemuksesta.

On kysyttävä, mitä evankeliumi tarkoittaa nyt?

****

Asiantuntijana (ympäristö- ja kansainväliset asiat) tuomiokapitulissa toimiva Anssi Almgren kertoi Hiilineutraali kirkko -ohjelmasta. Kirkolla on vahva ohjelma ilmastomuutoksen torjumiseksi. Siihen kannattaa tutustua ja sitä toteuttaa.

Lopuksi Taneli Heikka veti osion, jossa foorumin osanottajat etsivät tapoja, joilla seurakunnat voivat verkostoitua ja käydä dialogia omalla paikkakunnallaan. Kohteita ja tapoja löytyikin seinän täydeltä.

Ehkä parasta kaiken saadun tiedon ja virikkeiden ohella oli tavata seurakuntien vastuunkantajia koko hiippakunnan alueelta. Verkostoitumista sekin.