tiistai, 18. syyskuu 2018

Piispaehdokkaissa on eroja

Espoon hiippakunnassa, johon Nurmijärvenkin seurakunta kuuluu, on käynnissä uuden piispan vaali Tapio Luoman tultua valituksi arkkipiispaksi.

Maanantaina neljä piispan virkaan ehdolla olevaa kertoivat ajatuksiaan ensimmäisessä yhteisessä vaalipaneelissa Hyvinkään kirkossa. Ehdolla ovat Sammeli Juntunen, Kaisamari Hintikka, Juhani Holma ja Leena Huovinen.

Etukäteen on vaalista yritetty tehdä valintaa miehen ja naisen välillä. Ensimmäinen paneeli osoitti, että sukupuoli ei ehdokkaita varsinaisesti erota, vaan heidän välillään on selkeitä eroja suhtautumisessa kirkon ajankohtaisiin asioihin. Sattumaa – tai ei – mutta linjat jakautuvat sukupuolen mukaan.

Miesehdokkaat tuntuvat olevan enemmän säilyttäjiä ja jäykempiä, kun taas naisehdokkaat vaikuttivat uudistajilta ja ”notkeammilta”. Miehet pitäytyvät nykykäytäntöihin ja korostavat sääntöjä, naiset etsivät keinoja, miten kirkko vastaisi tämän ajan haasteisiin.

****
 

Suhtautuminen samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen ja liiton siunaamiseen nousi ehdokkaita jakavaksi kysymykseksi.

Kysymys kuului, ”annatko piiskaa vai silitätkö päätä”, jos pappi vihkii tai siunaa tällaisen parin?

Juntunen: ”Jollain tavalla siihen on puututtava”. Hän olisi valmis antamaan varoituksen siten kuin Espoon tuomiokapituli teki piispa Luoman aikana.

Holma: Kirkon linja on, että ei vihitä samaa sukupuolta olevia pareja, niin sitä on noudatettava. Rikkomisesta tulee sanktioita, kuten on määrättykin.

Huovinen: ”Tällaiset papit tekevät oikein. Kirkolliskokous ei ole tehnyt selvärajaista päätöstä asiassa ja lain mukaan vihkiminen on mahdollista.”

Hintikka: ”Tarjoaisin kahvit. Toivon kirkolta pikaista päätöstä, että tällaiset parit voidaan vihkiä ja pyytää siunausta.” Hän ei rankaisisi vihkiviä pappeja. Hän muistutti myös, että kyse näiden ihmisten asiasta, eikä kirkko saa kääntää heille selkäänsä.

****

Yksi piispan tehtävä on kirkkolain mukaan ykseyden vaaliminen. Mitä se tarkoittaa?

Huovinen: ”Yhteyttä, mutta ei yksimielisyyttä eri tavoin ajattelevien kesken.”

Hintikka: ”Ihmisten kuuntelemista ja rukoilemista. Kirkko on moniääninen. Meillä on erilaisia mielipiteitä, mutta avarassa kansankirkossa olemme yhdessä.”

Juntunen: ”Jossain määrin yksimielisyyttä, josta piispa kantaa vastuun. Augsburgin tunnustus määritteli hyvin kirkon opin (1500-luvulla).”

Holma: ”Ihmisten tuntemista.”

Kieli? Hintikka ja Huovinen pitivät tärkeänä, että kirkossa puhutaan tavalla, jota nykyihminen ymmärtää. On osattava sanoittaa ymmärrettävästi.

Islam? Uskontodialogiin ehdokkaat suhtautuivat myönteisesti. Dialogi eri uskontojen harjoittajien välillä on tärkeätä. Moskeijatkin ovat ok, jos tarvetta on.

Kirkkotilan antaminen islaminuskoisten käyttöön ei saanut yhtä myönteistä kantaa: kullakin uskonnolla on omat tilansa.

Piispan sukupuoli? Yksimielisiä ehdokkaat olivat siitä, että paras ehdokas valittakoon piispaksi sukupuolesta riippumatta. Naiset pitivät jopa vähän loukkaavana ajatusta, että olisi välttämättä valittava nainen.

Hintikka sanoi, että ”ei meidän pärjääminen edellytä miesten vetäytymistä vaalista”. Sitäkin oli jossain vaihteessa esitetty.

Tasa-arvossa on vielä muutoin tekemistä ja naispuoliset papit joutuvat vieläkin joskus kokemaan huonoa käytöstä.

Kaste? Huolta kannettiin siitä, että lapsia kastetaan vähemmän kuin aikaisemmin. Miten kehitys saataisiin kääntymään? Siihen ei oikein tullut vastauksia, mutta todettiin jo nyt tehtävän hyvää työtä sen eteen.

Yleisökysymyksissä kiinnitettiin huomiota myös siihen, että muut kirkon työntekijät kuin papit eivät saa äänestää piispaa tai kirkolliskokousedustajia.

Keskustelu herätti kiinnostusta, sillä Hyvinkään kirkkoon oli tullut reilusti yli 200 kuulijaa. Siinä oli muitakin kuin äänioikeutettuja.

tiistai, 11. syyskuu 2018

Mitä kirkon pitäisi: koskettaa, kuunnella ja sanoittaa uudelleen

”Mitä kirkon ja seurakunnan pitäisi tehdä, erityisesti viestinnän keinoilla?” Sitä pohdittiin Kirkon viestintäpäivillä Oulussa 5. – 7.9.

Vastauksia oli monia: koskettaa ihmistä, tehdä yhdessä, olla merkityksellinen, tuntea seurakuntalaiset ja kuunnella sekä sanoittaa uudelleen.

Teemana oli rohkeus.  ”On helppoa olla rohkea, ellei pelkää”, lainattiin Muumien tekijää Tove Janssonia.

****

Oulun piispa Samuel Salmi toivoi kirkon koskettavan ihmisiä. Kirkon viestintäjohtaja Tuomo Pesonen puolestaan evästi, että ”kaikki mitä voimme tehdä yhdessä, kannattaa tehdä yhdessä”.

Oulun tuomiorovasti Satu Saarinen totesi ”kirkon jäsenten moniarvoisessa yhteiskunnassa yhä uudelleen joutuvan perustelemaan, miksi haluavat olla kristittyjä”.

Meri-Anna Hintsala oli nuoruudessaan toiminut puhelinmyyjänä. Opetus oli, että ”älä myy, kuuntele”, mikä sopii kirkon työhönkin.

Kirkko on keskellä arvoja ja elämää, jotka poikkeavat jopa saman seurakunnan sisälläkin. On siis tunnettava oman seurakunnan jäsenet.

”Kristillinen usko ilmaistaan paikallisen kulttuurin kontekstissa”, oli piispainkokouksen pääsihteerin Jyri Komulaisen opetus. ”Kontekstualisoikaa!”

Se tarkoittaa, että kristinusko ”ui” yhteisöön sisältä, ei ulkoa päin. Siitä seuraa myös, että uskoa ei markkinoida, sillä usko on sisäsyntyistä.

Merkittävä toteamus oli sekin, että kirkolla ei välttämättä ole tekemistä ihmisten hengellisyyden kanssa. Tai toisin sanoen, ihmisillä on hengellistä elämää ilman kirkkoakin. Heitä kannattaa kuunnella, eikä vain pitää kiinni omista opeista.

Jyri Komulaisen mielestä hengellisyys on nykyään valtavirtaa, vaikka kirkko onkin ongelmissa. Teologit ja ihmiset käyttävät vain eri sanoja.

Komulainen kehotti tai ainakin kysyi, pitäisikö asioita sanoittaa uudelleen. Hän peräänkuulutti notkeampaa kristillisyyttä. On elettävä ajassa, ei vanhahtava kieli ole nykyistä kansankieltä pyhempää. Itse asiassa Uusi testamentti kirjoitettiin aikoinaan ensimmäisen kerran silloisella kansankielellä.

Luther ajoi kansankielen käyttöä 1500-luvulla ja sama pitää tehdä nyt.

Komulainen sanoi, että ”teologisten opetusten muotoiluja pitäisi muuttaa”, mikä on paljon sanottu piispainkokouksen pääsihteeriltä.

****

Kirkon missio on vastakulttuurinen.” Pietari meni Corneliuksen taloon ja tuli uskoon”, mistä kerrotaan Apostolien teoissa. Siellä Pietari totesi, että "nyt minä todella käsitän, ettei Jumala erottele ihmisiä”.

Useissa keskusteluissa korostettiin kohtaamisten tärkeyttä. Sitä ei pidetty hyvänä, että kirkko asettaa ehtoja kohtaamisille, esim. kasteissa. Niuhottaminen saattaa pilata monta hyvää tilannetta.

Kun joku pyytää siunausta, hänen pitäisi se saada! Merkityksen määrittelee ihminen, ei viranomainen. Jäsenyyden pitää tuntua joltain.

”Jos kirkko ei saa läpi välittämisen ja rakastamisen viestiä, joku muu ajaa kirkon ohi. Brändin rakentamisessa varovaisuus on pahe”, sanoi bränditutkija Jaana Haapala.

Kohdentaminen oli yksi viestintäpäivien pääviesteistä. ”Oikea viesti oikealle yleisölle.” Ei kaikille samalla tavalla. ”On päästävä ovesta sisään.”

Ja vielä: kirkon ääni olemme me kaikki. Läsnäolo ihmisten kanssa tapahtuu nykyään yhä enemmän sosiaalisessa mediassa. ”Sosiaalisessa mediassa johdonmukaisuus on yliarvostettua”, totesi räväkkä kirkollinen some-keskustelija Samuli Suonpää.

Hän kehotti kirkon väkeä keskustelemaan ihmisten kanssa. Muistakaa tunteet, sillä organisaatioilla ei ole tunteita, mutta ihmisillä on.

tiistai, 4. syyskuu 2018

Seurakunta on yhteisön rakentaja

Marraskuussa käydään seurakuntavaalit, joissa valitaan Nurmijärvenkin seurakuntaan uudet kirkkovaltuutetut. Valitsijayhdistykset kokoavat parastaikaa ehdokaslistoja, joille pyritään saamaan eri-ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia seurakuntalaisia.
Sama työ on käynnissä kaikissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa. Ehdokkaiksi ei kuulemma ole tunkua.

Kysyttäessä ”en minä” on usein kuultu vastaus. Syynä voi olla, että tehtävää ei pidetä merkittävänä tai se ei kiinnosta. Joku voi ajatella, että ei ole pätevä tehtävään. Ja vaikka seurakunnan toimintaan ja tilaisuuksiin osallistutaan, hallinto ei kiinnosta.

Kuitenkin kirkko on yhä tärkeä osa suomalaista yhteiskuntaa. Siitä kertoo sekin, että medioissa kirjoitetaan tai puhutaan lähes päivittäin kirkosta.

Kirkon merkityksestä: Kirkko edistää myönteisiä asioita. Paikallisestikin seurakunta on monin tavoin rakentamassa nurmijärveläistä yhteisöä. Ajatellaan vaikkapa lapsi- ja nuorisotyötä sekä diakoniatyötä, jotka täydentävät ja laajentavat merkittävästi kunnallisia palveluja.

Seurakunta tukee elämämme perustaa varsinkin kriisitilanteissa tai kun on muutoin vaikeaa.

Ehdokkaiden pätevyydestä: Kaikki 18-vuotiaat rippikoulun käyneet ovat päteviä ehdokkaiksi, 16-votiaatkin äänestämään.

Luottamushenkilöt päättävät: Seurakunnan toiminta ei synny itsestään. Vaaleilla valittavat kirkkovaltuutetut ovat päättämässä esimerkiksi kirkollisverotulojen käytöstä ja muista resursseista, toimitiloista ja ovat valitsemassa työntekijöitä. He myös päättävät tavoitteista ja arvioivat niiden saavuttamista.

He varmistavat, että kerhojen ovet aukeavat myös tulevaisuudessa, tai että on tiloja, joissa kokoontua. Tai miten nettiä ja muita uusia toimintatapoja käytetään.

Kirkkovaltuutetut, kirkkoneuvoston ja johtokuntien jäsenet ovat suora kanava seurakuntalaisten keskeltä työntekijöiden pariin. He ovat tärkeä osa yhteisön toimivuutta, josta vaalit on yksi mittari.

Parempi vaikuttaa kuin valittaa: Usein kuulee moitittavan kirkkoa, joka ”ei tee mitään” tai ”tekee vääriä asioita”. Minusta on parempi vaikuttaa kuin valittaa. Ja melkoisen paljon kirkossa myös tehdään.

Ehdokkaaksi asettuminen ja myöhemmin äänen käyttäminen vaalissa on vaikuttamista. Näissä vaaleissa kysytään, minkälainen on sinun kirkkosi. Jokainen jäsen voi nyt vaikuttaa siihen.

torstai, 12. heinäkuu 2018

Tie Tampereelle vaihtunut tieksi sovintoon

Tampere oli vuoden 1918 sisällissodan keskeinen paikkakunta, jossa käytiin sodan veriset ratkaisutaistelut. Niinpä, kun nyt sata vuotta myöhemmin kokoonnuttiin Herättäjäjuhlille Tampereelle, olivat nuo tapahtumat vahvasti esillä ohjelmassa, puheissa ja mielissä.

Perjantain Tie sovintoon -seminaarissa yliopistolla käsiteltiin v. 1918 tapahtumia monelta kantilta. Puhujina oli tuon ajan historian eturivin tutkijoita.

Heränneet eli körttiläiset osallistuivat valkoisella puolella sotatapahtumiin, mikä yhdisti seminaarin herättäjäjuhliin. Aihe kiinnosti, sillä 400 hengen luentosali täyttyi ääriään myöten.

Seminaarissa Ilkka Huhta kuvasi, miten Väinö Malmivaaran (pappi, opiston johtaja) johdolla lähdettiin Karhumäen körttiopistolta Lapualta liikkeelle. Tuo osasto oli mukana myös Tampereen taisteluissa. Wikipedian mukaan Väinö Malmivaara toimi lähinnä rintamapappina, ei niinkään sotilaallisena johtajana.

Yksi kysymys olikin jälleen se, miten kirkko ja papit suhtautuivat sisällissotaan (tai vapaussotaan). Osan mielestä punaiset nousivat esivaltaa vastaan, mikä oli myös kristinuskoa vastaan. Osa taisteli ”perkelettä” (=punakapinallisia) vastaan. Osa näki yhteiskunnalliset epäkohdat ja varsinkin sodan jälkeistä vankien kohtelua oltiin vastaan.

Tampereen seurakuntien historian kirjoittanut Voitto Silfverhuth kertoi Tampereen tapahtumista seurakunnan kannalta. Hän kertoi Tampereella molemmin puolin myös vedotun rauhan puolesta.  Seurakunnat saivat toimia melko normaalisti.

Pari tuhatta ihmisten meni Tampereen kirkkoihin hakemaan turvaa sodan pahimpien vaiheiden aikana. Kun nyt v. 2018 tuomiokirkossa pidettiin Suojaavat siivet -konsertti, huomasin ensimmäisen kerran kirkon katossa siipikuviot. Ihmiset hakeutuivat siis siipien suojaan vuonna 1918 ja jälleen 2018. Uhat vain ovat nyt erilaisia.

Papisto kannatti pääosin valkoisia, mutta ei juuri osallistunut sotatapahtumiin. Toisin kuin Pohjanmaalla Tampereella sekä punaisia että valkoisia kaatuneita siunattiin.

Mielenkiintoinen oli hänen kertomuksensa sodan 1-vuotistilaisuudesta, jossa vuoden takaisia tekoja ja kovia puheita jo vähän peruttiin. Juhlassa oli läsnä myös ylipäällikkö Mannerheim.

Minulle uutta tietoa oli Mervi Kaarnisen kertomus orpolapsista. Yksi sodan seurauksia oli yli 20 000 orpolasta, lähinnä punaisten puolelta. Heille järjestettiin sijoituskoteja mm. Pohjanmaalle. Sijoituskoteja kuulemma löytyikin hyvin, katumustako?

Toisaalta syntyi keskustelua (jo silloin!), mikä on lapselle paras paikka, huonompikin koti vai sijoitus? ”Sotalasten” lähettäminen Ruotsiin reilut 20 vuotta myöhemmin oli jo jatkumoa tälle.

Toinen minulle uusi tieto oli punaisen kaartin yli 2300 naisen kohtalo. Tuomas Hoppu kertoi heihin suhtautumisen olleen miehiä jyrkempää. ”Naisten katsottiin rikkoneen perinteisiä arvoja.” Siitä seurasi noin puolelle tuomio sekä joukkotelotuksia. Hoppu pohti myös, mikä naisia motivoi aseelliseen taisteluun.

Marko Tikka selvitti vuoden 1918 jälkeisen kansallisen radikalismin nousua (mm. Lapuan liike) ja laskua 1930-luvulla. Körtit olivat näissä vaiheissa mukana. ”Etelä-pohjalaiset lähtevät aina joukolla”, totesi Tikka.

Körttiläisyys on Ilkka Huhdan mukaan herätysliikkeistä eniten muuttunut sadan vuoden aikana. Konservatiivisesta ”tiukkapipoisuudesta” se on muuttunut hengellisesti avaraksi ja yhteiskunnallisesti heterogeeniseksi kansanliikkeeksi.

Vuoden 1918 tapahtumat kuuluivat myös seurapuheissa. Puheiden henki oli, että ”emme unohda, vaan muistamme, jotta nuo tapahtumat eivät toistuisi.”

perjantai, 8. kesäkuu 2018

Kirkon rakenteet on betonoitu

Suomen 500-vuotiaan luterilaisen kirkon uudistamisesta puhutaan paljon. Kirkko on ikiaikainen, mutta ajassa elävien ihmisen yhteisö. Siksi sen pitäisi tavoitella kunakin aikana ihmisten arjen muotoja jotta alkuperäinen tarkoitus toteutuisi. Kirkko elää pysyvyyden ja muutoksen jännitteessä.

Visionäärit sanovat, että kirkon pitäisi olla ketterämpi. Se tarkoittaa muun muassa läpäiseviä rajoja ja joustavaa yhdessä tekemistä.

Se ei ole helppoa, sillä rakenteet on kirkossa ikään kuin betonoitu.

Kolme vuotta sitten kirkolliskokouksen asettama tulevaisuuskomitea esitti rakenteiden ja toimintatapojen keventämistä ja joustavoittamista. Jo sitä ennen yhden nelivuotisen kirkolliskokouskauden ajan valmisteltiin seurakuntarakenteiden uudelleen järjestelyä, toki perusseurakunnat säilyttäen.

Rakenteiden ohentamiseen on aiheelliset perustelut. Taloudelliset resurssit supistuvat, jäsenistö vähenee ja ikääntyy. Maailma muuttuu nopeaan tahtiin, jolloin pysyäkseen ”keskellä kylää” kirkonkin pitäisi olla ketterämpi.

Tahtoa keventää ja uudistaa on siis ollut, mutta mitä on tapahtunut? Yritystä pieneen pintaremonttiin on siellä täällä, mutta kovin suuria muutoksia varotaan. Joku sanoi kerran, että kirkossa rakastetaan hallintoa. Siihen voisi lisätä, että myös rakenteista tykätään. Niiden muutoksia kavahdetaan.

Kaikki puolustavat omaa reviiriään. Kirkkohallitus pelkää taloudellisen sopeuttamisen tuntuvan myös käytännössä eli johtava rakenteellisiin muutoksiin.

Hiippakunnat ja kapitulit varjelevat omaa tilaansa. Seurakunnat puolustavat omaisuuttaan ja itsenäisyyttään, vaikka toiminnan kanssa olisi jo vähän niin ja näin. Ammattijärjestöt yrittävät pitää toimialarajansa läpäisemättöminä. Ammattikunnan koko ja asema tai seurakunnan ja pienyhteisön itsenäisuus ovat kirkkoa tärkeämpää.

Työalat ylittäviä virkoja on äärimmäisen vaikea perustaa ja yhteistyökin yli kaikkien rajojen (=ammattikunnat, seurakunnat, kirkkopiirit, hiippakunnat, herätysliikkeet jne) takkuaa. Esteenä ovat muiden muassa johtosuhteet, ammatti-identiteetit ja erilaiset työaikamuodot. Joskus kieliraja tulee ylittämättömänä esteen vastaan.

Oppi on teologinen sementti, jolla muurien kestävyys varmistetaan.

Yksittäinen kirkon jäsen on valovuoden päässä tuosta kaikesta. Hän keskustelee suoraan Luojansa kanssa.