maanantai, 23. maaliskuu 2020

Korona tuli odottamatta

Maailma ja Suomi sen osana ovat muutamassa hetkessä joutuneet aivan uuteen asentoon. Asiat, joiden emme osanneet edes kuvitella tapahtuvan, ovat toteutuneet.

Fiktiokirjoissa on ehkä ollut jostain samaa, mutta nehän ovat vain kuvitelmaa. Mieleen tuli Emmi Itärannan teos Teemestarin kirja. Se kertoo ajasta, jolloin puhdas vesi on todella vähissä, ja miten se muuttaa yhteiskuntaa. Veden käyttöä säännöstellään kirjassa pakkovallalla.

Päätökset ovat nyt syntyneet ripeästi ja ilman suurempaa keskustelua. Ei ole tarvittu edes fyysistä pakottamista, kuten joskus historian kriiseissä on tapahtunut, tai mistä Teemestarin kirjassa kerrotaan.

Hallitukset ”vatuloivat” 2000-luvulla niin pienten kuin isompienkin päätösten kanssa vuositolkulla, mutta nyt päätökset ovat syntyneet ajallaan.

Pientä vääntöä syntyi siitä, kuka sysäsi valmiuslakien käyttöön ottamisen liikkeelle. Myönteiseksi koetulla asialla on monta isää ja äitiä, kielteisellä ei yhtään.

Opposition asema on hankala. Se kun kannattaa tehtyjä toimenpiteitä, mutta jotenkin pitäisi saada omakin ääni kuulumaan. Ex-palopäällikön toteamus, että ”väärin sammutettu” ei oikein pure.

Nuoret vastuunkantajat ovat joutuneet tekemään päätöksiä, joita eivät etukäteen osanneet kuvitellakaan. Ihmisestä on moneksi, kun on pakko. Ideologiset erot kutistuvat pakon edessä. Pakko on euroakin väkevämpi konsultti. Tänä aikaa tuskin voi verrata muuhun kuin sota-aikaan.

Tuskin hallituksenkaan päätökset aivan mutkattomasti ovat syntyneet. Ei ole kokemuksia ja tiedot ovat vielä puutteellisia, ei tiedetä mitä edessä on. Ehkä toiset etenisivät nopeammin, toiset hitaammin.

Toisaalta pakko on monesti ainoa tapa tehdä muutoksia. Sote olisi syntynyt jo vuosia sitten, jos olisi ollut pakko. Nyt terveydenhuollossakin tehdään isoja päätöksiä rivakasti ilman komiteoita ja eturistiriitoja. Vähitellen enemmistö on uudet tavat omaksunutkin.

****

Kirkkoa on pidetty muuttumattomuuden kivijalkana, jota ajalliset muutokset eivät hetkauta. Kun sosiaalinen media teki vuosia sitten tuloaan, kirkossa ei sille oikein lämmetty. Some-yhteisöä ei pidetty oikeana yhteisöllisyytenä. Sen ei katsottu soveltuvan kirkonmenoihin tai rukoilemiseen.

Kirkollisen tilaisuuden ehtona pidettiin samaan rakennettuun tilaan kokoontumista, vaikka toisaalta radiojumalanpalvelukset ovat olleet suosittuja jo 1930-luvulta lähtien.

Vähän nettipelosta ehdittiin livetä jo ennen koronaa, mutta kun viime sunnuntaina lukuisista kirkoista jumalanpalvelukset striimattiin (=lähetettiin tietoverkon välityksellä ajantasaisesti) netin kautta koteihin, se sai yleisen kannatuksen ja kiitokset.

Osallistujamäärät jopa kasvoivat läsnäolotilaisuuksiin verrattuna (oletus). Jopa kirkkokahveja nautittiin etänä. Myönnetään, että langaton verkkokin voi olla tila, jossa kokoonnutaan saman asian äärelle.

****

Kokouksia pidetään nyt skypessä ja jopa demokratia voi toteutua etänä. On tultu kauas antiikin Kreikan torikokouksista, joissa ”vapaat miehet” päättivät kaupungin asioista. Nyt on tapahtunut muutos myös johtajien sukupuolen suhteen.

Nyt kysytään, mitä pysyviä jälkiä tästä jää? Palaako kaikki entiselleen? Menivätkö megatrendit uusiksi?

Sen aika näyttää, mutta uskoisi jotain muuttuvan, kuten käsityksemme isoista ja pienistä asioita. Mutta ensin pitää kukistaa korona.

Jälleen kerran joudumme toteamaan, että ei pidä koskaan sanoa ”ei koskaan”.

Kriisi on aina mahdollisuus uuteen.

tiistai, 18. helmikuu 2020

Kirkossa voidaan ylittää rajoja

Uudet kirkolliskokousedustajat ja hiippakuntavaltuutetut on valittu. Tuloksia on kommentoitu perinteiseen tapaan: 1) vaalijärjestelmä on huono, 2) on vaikea tietää, kuka voitti tai kuka hävisi tai mitä ylipäätään tuloksesta voidaan päätellä.

Valittuja on yritetty sijoittaa liberaali – konservatiivi tai uudistaja – säilyttäjä -akseleille, mutta se ei ole helppoa. Monien mielestä ei edes tarpeen.

Tuloksen analysointi vaatisi lähes kremlologin kyvyt. Ehdokkaiden ja valitsijayhdistysten nimitykset ja ohjelmat vaihtelevat hiippakunnittain ja ovat varsin yleisluontoisia, joten niistä on vaikea tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, etukäteen. Kokouspaikalla Turun kristillisellä opistolla ne ehkä tulevat aikanaan näkyviksi.

Yksi keskustelunaihe vaalien tiimoilta oli isojen medioiden vähäinen kiinnostus. Totta on, että vaaleista on vaikea saada otsikkoa. Esimerkiksi "Kirkolliskokous valittiin" ei ole kovin myyvä. Itse olisi kaivannut ennakkokeskustelua kirkkoon ja vaaleihin liittyvistä aiheista, mutta sellaistakaan ei juuri käyty.

****

Kirkolliskokouksessa on nähty paljon rajoja. Niitä on vedetty hiippakunnittain, herätysliikkeittäin ja kirkollisten suuntausten, jopa poliittisten puolueiden mukaan. Rajalinjoja on mielikuvissa vahvistettu piikkilankaestein ja juoksuhaudoin.

Ne saattavat olla osin näköharhoja. Varsinkin kaupallinen media mielellään kärjistää ja yrittää löytää tai synnyttää kohuja ja konflikteja. No, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että rajalinjoja - ja rajojen vartioita - on. Äänestystulokset ovat usein ennakoitavissa. Mutta rajat voidaan ylittää.

Espoon hiippakunnissa perustimme näitä vaaleja varten pappien ja maallikoiden vaaleihin valitsijayhdistykset, joiden lähtökohtana oli vanhojen rajalinjojen ylittäminen ennakkoluulottomasti ja rohkeasti. Sovimme yhteisestä ohjelmasta, johon kaikki ehdokkaat sitoutuivat. Siten oli sama, ketä valittiin. Kaikki olivat valmiita noudattamaan samaa ohjelmaa, jossa silti otettiin oikeasti kantaa ( www.toivoaon.net ).

Uusia edustajia kirkolliskokoukseen valittiin nelisen kymmentä prosenttia, joten sekin jotain tulee vaikuttamaan. Edustuspaikan uusineillakin on mahdollisuus lähteä ”puhtaalta pöydältä”. Uusi kausi on aina uusi mahdollisuus. Valitsijayhdistyksemme tunnuksen toinen osa olikin uudistuminen mahdollisuutena!

Kirkko tarvitsee uudistuksia ja erilaisten kantojen sovittelua päätöksiksi. Vuosikausien asemasodat (anteeksi nämä vähän sotilaalliset termit yllä ja tässä) eivät ole kenenkään kannalta hyviä. Kukaan ei ole yksin oikeassa, vaikka kirkon perinteessä on niin uskottu.

Uutena edustajana ajattelee, että nyt laitetaan kirkon asiat kerralla kuntoon. Näin minäkin ajattelin kahdeksan vuotta sitten, kun tulin valituksi ensimmäisen kerran kirkolliskokoukseen. Pian oppii kuitenkin hyväksymään pienetkin askeleet ja jopa iloitsemaan niistä.  Tarve olisi kuitenkin myös pidemmille askeleille, konkariaskeleille, kuten Nummisuutarin Esko sanoi.

Toivon, että uudessa kirkolliskokouksessa kykenemme ylittämään vanhoja rajalinjoja ja etsitään kirkon kannalta tarpeellisia ratkaisuja. Siihen meidät on valittu ja valtuutettu. Sen ei tarvitse olla idealismia vaan realismia.

Henkilökohtaisesti olen vaalien tulokseen tyytyväinen ja kiitollinen luottamuksesta, joka myös velvoittaa.

Tarkoitukseni on jatkaa kirkolliskokouksen toiminnasta kirjoittamista varsinkin kokousviikkojen aikana blogissani os. https://markkuja.vuodatus.net/ . Avara kansankirkko -blogissa kommentoin yleisemmin kirkon ja seurakunnan asioita os. https://avarakansankirkko.vuodatus.net/ .

lauantai, 8. helmikuu 2020

Miksi kirkkoa pitää uudistaa?

Kirkon uudistamisesta puhutaan paljon. Toiset pitävät sitä välttämättömänä, toisten mielestä on pitäydyttävä perinteissä ja vanhassa. Heidän mielestään uudistukset karkottavat jäsenet ja tuhoavat kirkon.

Ei uudistaminen olekaan itsetarkoitus, eikä kaikkea tarvitse muuttaa. Nuori ajattelija Perttu Pölönen totesi kirjassaan Tulevaisuuden lukujärjestys, että ei kaikki muutu ja arvokkainta on se, mikä säilyy. Hän kirjoitti myös, että tärkeintä on rakkaus, vain se voi muuttaa meidät paremmiksi ihmisiksi. Hänen perusviestinsä oli, ettei tulevaisuutta tarvitse pelätä.

Toivo, armo ja rakkaus ovat kristinuskon ytimessä. Kirkolla on tärkeä tehtävä tuoda ne ihmisten elämään.

****

Miksi tarvitaan uudistuksia? Ajattelen, että kirkkoa on uudistettava, jotta kristinuskon ja kirkon alkuperäinen tarkoitus toteutuisi.

”Niin muuttuu maailma Eskoseni", kirjoitti Aleksis Kivikin Nummisuutarien Tobiaksen suuhun tämän lähettäessä poikaansa Eskoa maailmaan.

Yhteiskunta ja koko ihmisen elämänpiiri ovat muuttuneet ja hänen tietonsa lisääntyvät koko ajan. Emme voi palauttaa satojen tai tuhansien vuosien yhteiskuntaa takaisin. Meidän on elettävä tässä ajassa.

Kristinuskolla on kuitenkin yhä annettavaa. On siis etsittävä sitä, mitä se tarkoittaa nyt, ja kerrottava se nykyihmiselle ymmärrettävällä tavalla. Kirkkoa tarvitaan.

Se tarkoittaa uudistuksia toimintatavoissa ja käytetyssä kielessä. Perinne, joka ei uudistu, hiipuu tai jää kuolleeksi kirjaimeksi.

****

Tulevan kirkolliskokouskauden tehtävät pyörivät tuohon edellä olevaan kysymykseen vastaamisen parissa. Niinpä viime kaudella käsitellyn tulevaisuuspaketin linjauksia on vielä tarmokkaammin toteutettava.

Se tarkoittaa uusia toimintatapoja. Rakenteita on uudistettava. Yhteisöllisyyttä ja demokratiaa on vahvistettava. Näistä seuraa, että tullaan vähemmillä resursseilla toimeen.

On elettävä sen mukaan, mihin uskotaan ja mitä sanotaan: Kirkon on oltava ympäristön- ja ilmastonsuojelun ytimessä. On huolehdittava sukupuolten tasa-arvosta ja vähemmistöjen asemasta - myös käytännössä. Avioliittoasiassa on saatava aikaan sovintoratkaisu, jonka kanssa koko kirkko voi elää. Tehtävää on.

Jäsenet pitävät yhteyttä kirkkoonsa entistä enemmän viestinnän keinoilla. Kirkon on vastattava tähän ja kehitettävä yhä viestintäänsä. Se edellyttää myös satsauksia siihen. Se on jostain pois, koska resurssit eivät lisäänny. Sellaista toimintaa voidaan vähentää, jolle ei ole tarvetta.

Päättäjiltä tulevaisuus vaatii rohkeutta ja valmiutta uudistaa kirkkoa. Ei suin päin, mutta harkitusti. Kokemukseni kahdeksan vuoden ajalta on, että valmisteltaessa vielä kannatetaan uudistuksia, mutta kun tulee päättämisen aika, painetaan jarrua.

Uudistaminen ei tarkoita vastakkain asettumista vaan yhteisen tien etsimistä. Kun ajaudutaan tilanteeseen, jossa on pakko tehdä päätöksiä, vaihtoehtoja on vähemmän, kuin jos toimitaan ennakoiden.

On uhattu uudistusten vievän kirkon tuhoon, vaikka kristillinen kirkko aloitti juuri uudistusliikkeenä. En usko, että kirkon tulevaisuus on yksin ihmisestä kiinni, mutta meidän on tehtävä parhaamme.

sunnuntai, 19. tammikuu 2020

Kirkossa paljon hyvää, mutta myös petrattavaa

Kirkossa on paljon hyvää ja muuttumatonta, mutta myös paljon petrattavaa. Siksi haluan tehdä työtä kirkon luottamushenkilönä.

Kirkon on elettävä ajassa. Se tarkoittaa, että kirkkoa on koko ajan uudistettava, jotta sen alkuperäinen tarkoitus toteutuisi. On puhuttava ymmärrettävää kieltä. Toimintatapoja on muutettava, koska ihmisten elämäntavat muuttuvat.

Ajattelen, että ihmisen hengellisyys ei ole vähentynyt, mutta sitä sanoitetaan eri tavoin, kuin aikaisempien sukupolvien aikana. Ihmiset etsivät vastauksia samoihin kysymyksiin kuin esi-isämme tai vaikkapa Raamatun syntyajan ihmiset. Mikä on elämän tarkoitus? Syntyminen, kuoleminen? Mitä on hyvä elämä? Miksi pahuutta on niin paljon? Mitä on tämän kaiken takana?

Meidän on tultava toimeen toistemme kanssa ja välitettävä enemmän toisistamme. On etsittävä sovintoratkaisuja kirkkoa jakaviin näkemyksiin. Vietämme ykseyden rukousviikkoa. Ykseys tarkoittaa yhteen kuulumista, mutta ei yksimielisyyttä.

Kirkossa on katsottava lähelle ja kauas. Yhä monikulttuurisemmassa yhteiskunnassamme kirkko on yhteisöä koossa pitävä voima. Arkkipiispa Tapio Luoma on sanonut, että ei erilaisuus ole kirkossa ongelma, vaan erilaisuuden kanssa toimeen tuleminen.

Parannettavaa on suvaitsevaisuudessa. Kirkossa on hyväksyttävä erilaisuus ja jokainen ihminen riippumatta hänen syntyperästään tai vaikkapa sukupuoli-identiteetistään. Kenenkään uskon määrää tai laatua emme voi mitata. Kipuilkaamme mieluummin oman uskomme kanssa.

On vahvistettava jäsendemokratiaa, koko kirkossa. Ajattelen, että kirkko kasvaa seurakuntalaisista, alhaalta ylöspäin, jos sitä ajattelee organisaatiokaaviona. On lisättävä avoimuutta ja läpinäkyvyyttä.

Kannatan esimerkiksi netin kautta toimitettavia vaaleja ja suoraa jäsenvaalia kirkolliskokouksen valintaan. Minusta demokratia sopii hyvin myös seurakuntaan. Vaalien kehittämistä jarruttaa joidenkin pelko, että ”tulos voisi silloin olla millainen tahansa”, kuten nykytapaa kerran perusteltiin.

On pidettävä huoli taloudesta, jotta rahat riittävät laadukkaan toiminnan järjestämiseen. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että hallintoa on kevennettävä. Lausetta käytetään paljon, mutta sitä on toteutettava niin isoissa rakenneratkaisuissa kuin monissa pienemmissä päätöksissä.

On edelleen kehitettävä viestintää ja käytettävä kaikkia kanavia sekä lisättävä sähköisiä palveluja.

On paljon asioita, joiden petraaminen on kiinni meidän päätöksistämme omassa seurakunnassamme. Mutta paljon riippuu myös koko kirkon päätöksistä. Sen vuoksi pyrin maallikkoedustajaksi kirkolliskokoukseen, kirkon eduskuntaan. Olen siellä ajanut näitä samoja tavoitteita.

Armo ja toivo ovat kirkon asia.

torstai, 9. tammikuu 2020

Älkää mukautuko vaan uudistukaa

Sain viime sunnuntaina palvella kotikirkossani kirkkoväärtinä eli maallikkoavustajana ja sain luettavakseni toisen lukukappaleen, jona luetaan Paavalin kirjeitä. Tällä kertaa teksti oli Roomalaiskirjeen luvun 12 alusta.

Luvun toisessa jakeessa Paavali kirjoittaa: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.”

Olen kuullut siitä usein lainatun ensimmäistä lausetta ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon”, jolla on perusteltu muutosten ja uudistusten vastustamista. Uudistukset on katsottu mukautumiseksi ”tämän maailman menoon”.

Paavali kuitenkin jatkaa: ”vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.”

Vaikuttaa siltä, että Paavali on pitänyt paikallaan pysymistä ”mukautumisena tämän maailman menoon”. Sen sijaan hän kehottaa meitä muuttumaan sekä uudistumaan mieleltämme, niin että osaamme arvioida, mikä on Jumalan tahto ja mikä on hyvää ja hänen mielensä mukaista.

Kirjeessä (jota monet pitävät Paavalin merkittävimpänä) on paljon ajatuksia herättäviä ohjeita toimia hyvän ja pahan välillä. ”Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.”

Lohdullista on sekin, että Paavali varoittaa meitä ajattelemasta itsestämme liikoja: ”Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut.”

Paavalin teksti on tässä kirjeessä selkeää, maallikolle ymmärrettävää ja tässäkin maailman ajassa ajankohtaista. Se ei poista sitä, että aikamme ihmiset saattavat tehdä käsittämättömiä tekoja. Tuntuu, että pahalla on paljon puolustajia.

Apostoli Paavali (Paulus, Saulus) eli n. 3 - 64. Roomalaiskirjeen hänen on arvioitu kirjoittaneen 50-luvulla.