keskiviikko, 24. toukokuu 2017

Kirkkopäivät: "Kuunnellaan toisiamme"

Kirkkopäivien suuri teema tuntui tänä vuonna (Turku 19. - 21.5) olleen kirkon asema yhteiskunnassa ja ihmisten elämässä. Myös armosta puhuttiin paljon sekä konfliktien ehkäisemisestä ja ratkaisemisesta.

Kirkon ja valtion suhteet olivat nekin esillä. Siihen on nk. Paperittomiin suhtautuminen tuonut jännitettä.

Seuraavassa jotain minun muistiin merkitsemää.

Kirkon asema

Kirkon asema yhteiskunnassamme eikä varsinkaan ihmisten elämässä ei ole niin heikko tai heikentynyt kuin annetaan ymmärtää. Turussa käsiteltiin paljon juuri tätä aihetta.

Kirkko ja valtion on erotettu toisistaan, mutta niillä on läheinen vuorovaikutus. Minusta se on hyvä asia: kirkko edistää hyvää ja tuo toivoa.

Luterilaisuuden asemasta Suomessa käydyssä keskustelussa olivat esillä Raamatun vaikutus, eutanasia ja kuolema, rituaalit kuten avioliittoon vihkiminen, konfliktit ja sovinto.

Todettiin, että kristinusko on meissä, tiedostamme sitä tai emme. Vaikutus on kauan sitten syntynyttä. ”Minun uskontokäsitykseeni ei sisälly minkäänlaista väkivallan käyttöä.”

”Raamatussa on paljon viisautta, mutta myös ristiriitoja. Haaste on, miten sen kanssa kommunikoidaan?”

Presidentti

Huippukeskustelussa Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö ja ex-piispa Eero Huovinen käsittelivät maallisen ja hengellisen vallan suhdetta lähtökohtana mm. 10 käskyä ja uskontunnustus. Keskustelussa pohdittiin yhtäältä käskyn ja lain sekä toisaalta maallisen ja hengellisen tuomarin eroavuuksia.

Niinistö (juristi) sanoi oikeudentunnon olevan oikeudenmukaisuutta laajempi käsite.

Uskontunnustuksessa sanotaan, että ”on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”. Jumalan tuomio (viimeisenä päivänä) koetaan pelottavana, mutta onko se sitä? Tuomio voi olla myös myönteinen arvio tai armahtaminen.

Huovinen kysyi, kumpi armahtaa, tuomari vai Jumala, johon Niinistö totesi, että ”vahvemmalta voi odottaa enemmän armoa”.

Keskustelijat totesivat, että vastausta näihin kysymyksiin me emme voi tietää, ja päättivät dialogin Herra Armahda –rukoukseen.

Paperittomat

Keskusteluissa käsiteltiin monessa salissa tietysti myös pakolaiskysymystä. Pääministeri Juha Sipilän ja kansliapäällikkö Päivi Nergin puheenvuoroissa oli havaittavissa lievää ymmärtämystä turvapaikanhakijoita, jopa oleskelulupaa vaille jääneitä kohtaan, ainakin halusin kuulla niin.

Päivi Nerg mm. sanoi, että ilman lupaa jäänyt voisi hankkia työpaikan ja saada luvan, mutta tämä kohta jäi vähän auki.

Sekä Sipilä että Nerg toki toistivat myös niitä virallisia kantoja, (tekisi mieli sanoa, että liturgiaa), että ”emme voi kaikkia ottaa”, ”paperiton on laittomasti maassa”, ”meidän on noudattava samaa linjaa EU:n kanssa” jne.

Kirkon toimia kehuttiin kotouttamisessa ja kirkon mahdollisuuksia konfliktien ratkaisemisessa pidettiin tärkeinä.

Sipilä muistutti siitäkin, että konflikteja ratkaistaessa on tärkeä tuntea uskonnolliset tekijät. ”Uskontoa käytetään usein vihan lietsomiseen”, sanoi Sipilä. Yksi mittari on, ”miten toisuskoisia kutsutaan”.

Hädässä olevat

Muutamia mieleen jääneitä lauseita Kirkkopäiviltä: ”Ei saa pelätä auttaa hädässä olevia.” ”Kuunnellaan toisiamme.” ”Diakonia on ihmisen arvon uudelleen löytämistä.” ”Ympäristön tila on ihmiskunnan suurin haaste.” ”Tekojen takana ovat aina arvot.” ”Raamattu sisältää paljon viisautta ja ristiriitoja. Haasteena on, miten osaamme sen kanssa kommunikoida?” ”Vahvemmalta voi odottaa enemmän armoa.” ”Kirkko on kansainvälinen.”

Reformaatiovirsiä

Monenlaista sisältyi kolmen päivän ohjelmaan, kunkin valinnan mukaan. Aloitin uskontojournalismista, jota valottivat Kotimaan toimittajat.

Juicen ”virsikirjan” helmiä esittivät syvämerensukeltajat lauantain myöhäisiltana. Sai laulaa mukana harvemmin kuultuja tekstejä, joukossa todellisia reformaatiovirsiä, esimerkkinä vaikkapa Ekumeeninen jenkka. Järjestäjät kehottivat helposti närkästyviä etsimään muuta ohjelmaa.

Siionin virsikirja on uusiutunut ja Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Hautala on kirjoittanut aiheesta kiinnostavan kirjan ”Veisuun vuoksi”. Kirjassa hän kertoo uudistuksen ja virsien taustoja (Kirjapaja 2017).

Kirkkopäivät

Olen kirkkopäivä-fani. Olen käynyt niillä Hyvinkään päivistä alkaen vuonna 1993. Samoja aihepiirejä käsitellään vuodesta toiseen, mutta niiden sisältö muuttuu. Esimerkiksi lähimmäisyys painottuu nyt eri tavoin kuin 90-luvulla.

Parasta on ohjelman monipuolisuus ja runsaus. Ne ovat kirkkopäivien vahvuus, osa brändiä, ja samalla heikkous. Aina harmittaa, kun ei kaikkeen kiinnostavaa voi osallistua.

Ohjelma auttaa ymmärtämään oman ajan ilmiöitä ja näkemään eteenpäin.

Sinänsä on hyvä ajatus yhdistää erilaisia kirkon tapahtumia samaan paikkaan ja ajankohtaan, kuten nyt Kirkkopäivät ja Lähetysjuhlat tai ammattitapaamisia. Varjopuolena on, että se rajoittaa osallistumista varsinkin peruskirkkopäiväohjelmaan.

Kirkkopäivät on vajaata vuotta itsenäistä Suomea nuorempi asia, sillä ensimmäiset Kirkkopäivät pidettiin tammikuussa 1918 pari viikkoa ennen kansalaissodan puhkeamista. Seuraavat Kirkkopäivät ovat vuonna 2019 Jyväskylässä.

Kristuksen kirkko

Tällä kertaa kirkkopäiviin yhdistyivät Lähetysjuhlat, joka toi universaalin näkökulman Suomen sisäisen pohdinnan keskelle. Uusia lähettejä siunattiin työhön eri puolille maailmaa.

Päivät olivat ekumeeniset (kristillisten kirkon yhteyttä vaalivat), mistä osoituksena katolinen piispa Teemu Sippo saarnasi suvivirsimessussa päätöspäivänä tuomiokirkon torilla ja eri kirkkojen edustajia oli mukana muissa ohjelmissa.

Päätösmessussa liturgina toiminut arkkipiispa Kari Mäkinen sanoi, että ”liitymme tässä maailmanlaajuiseen Kristuksen kirkkoon”.  Jotenkin sykähdyttävää.

maanantai, 1. toukokuu 2017

Kirkolliskokousblogini

Kirjoitan kirkollisviikolla 2.-5.5. kuulumisia kirkolliskokouksesta Turusta blogissani os. https://markkuja.vuodatus.net/

 

lauantai, 22. huhtikuu 2017

Kunnioittava keskustelu vie eteenpäin

Uuden avioliittolain vaikutuksista kirkossa ja erityisesti Nurmijärven seurakunnassa on syntynyt vilkasta mielipiteen vaihtoa tämän lehden palstoilla. Kysymys on siitä, miten kirkossa suhtaudutaan uuden avioliittolain mahdollistamaan samaa sukupuolta olevien avioliittoon: saako heidät vihkiä kirkollisesti, tai edes siunata heidän liittonsa, vai ei kumpaakaan?

Taustalla näen kysymyksen, miten ylipäätään suhtaudutaan sukupuolivähemmistöihin, hyväksytäänkö heidät ehdoitta vai ei?

Kirkon ylin päättävä elin, kirkolliskokous, ei ole varsinaisesti ottanut vielä kantaa tähän. Kirkon kanta (että ei voida vihkiä kirkollisesti) perustuu tilanteeseen, jolloin avioliittolaki ei vielä mahdollistanut samaa sukupuolta olevien vihkimistä.

Kirkossa (tarkoittaa pappeja, luottamushenkilöitä ja jäseniä) ollaan tässä asiassa ainakin kolmea mieltä: 1) ei voida vihkiä eikä siunata, 2) voitaisiin vihkiä ja siunata, kunhan kirkolliskokous tekisi siitä päätöksen, 3) voitaisiin vihkiä jo nykyisten lakien ja säädösten perusteella. Ja vielä neljäntenä kantana, että voitaisiin ainakin siunata.
Kaikkia näitä perustellaan Raamatulla. Kysymys on raamatuntulkinnoista, kuten kirkkoherra omassa kirjoituksessaan toteaa.

Raamatun tekstit ovat syntyneet erilaisten tapojen ja tietojen vallitessa. Me etsimme vastauksia samoihin kysymyksiin kuin sen ajan ihmiset. Kysymme, mitä kristinuskon ydinsanoma tarkoittaa meidän aikanamme?

Jeesus rikkoi rajoja ja hyväksyi erilaiset ihmiset, heidätkin, joita hänen aikalaisensa syrjivät. Kaikki me olemme Jumalan luomia.
Uskomme mukaan Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä ja niin meidänkin on rakastettava lähimmäisiämme. Emme voi asettaa ehtoja Jumalan rakkaudelle.

Kirkolliskokouksessa asiaa käsitellään jälleen toukokuussa aloitteen pohjalta. Aloitteessa esitetään, että kirkollinen vihkiminen olisi mahdollista, mutta papeilla olisi omantunnon vapaus vihkiä tai olla vihkimättä. Käsittelyssä on myös kirkon luopuminen kokonaan vihkioikeudesta, siis juridisesta toimenpiteestä.

Sukupuolivähemmistöjä on meidänkin yhteiskunnassamme syrjitty eri tavoin viime vuosikymmeniin asti. Ensin se hylättiin rikoslaista, sitten sitä ei pidetty enää sairautena. Nyt kirkkokaan ei enää pidä homoutta syntinä. Sen ovat selvästi todenneet mm. piispat ja homot hyväksytään myös kirkon töihin.

Espoon hiippakunnassa yleinen käytäntö on toistaiseksi, että samaa sukupuolta olevia pareja ei kirkossa vihitä, mutta heidän puolestaan voidaan messussa ja kirkossa rukoilla, ja he voivat viettää hääjuhliaan seurakuntien tiloissa.

Meidän on opittava elämään erimielisyytemme kanssa ja jatkettava kunnioittavaa keskustelua. Meidän on ajateltava asiaa sukupuolivähemmistön kannalta, heitähän se varsinaisesti koskee.

Oma kantani on, että kirkon tulee vihkiä kaikki parit, joille se uuden avioliittolain mukaan on sallittua. Kirkossa pitää myös siunata heidät, jotka sitä kirkolta pyytävät. Uskomme mukaan Jumala on tässäkin tilanteessa meidän kanssamme.

Markku Jalava
kirkolliskokousedustaja,
kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja
 

* Kirjoitus julkaistiin Nurmijärven Uutisissa Lukijoilta-palstalla 22.4.2017. Aiheesta on samalla palstalla julkaistu runsaan viikon aikana useita kirjoituksia, joissa on oltu samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen puolesta ja vastaan tai siltä väliltä.

perjantai, 14. huhtikuu 2017

Olemmeko kaikki pietareita ja pilatuksia?

Pääsiäistä eletään todeksi joka päivä

Kristillistä pääsiäistä vietetään lähes 2000 vuotta sitten tapahtuneiden ja uskomme mukaan edelleen vaikuttavien tapahtumien muistoksi. Jeesus-niminen henkilö surmattiin sen ajan valtaa pitäneiden tuomitsemana noin vuosien 30 – 33 tienoilla.

Miksi? Siihen on esitetty monia syitä: Jeesusta pidettiin yhteiskunnallisena kapinallisena tai uskonnollisena uhkana. Tai niin tapahtui, koska niin oli kirjoitettu Vanhan testamentin ennustuksissa.

Kyse lienee ollut siis sen ajan valtapolitiikasta, valtiossa ja kirkossa. Jeesuksen kärsimyshistoria, ”ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen” on minusta myös kuvaus ihmisestä, meidän elämästämme, kertomus jota eletään yhä todeksi päivittäin.

Kirkossa on usein kysytty, ”maallinen vai hengellinen”? Onko siis kristinuskossa kysymys vain tuonpuoleisista, kuolemamme jälkeisistä asioista, vai vaikuttaako se myös elinaikanamme. Voivatko taivas ja helvetti olla olemassa jo tässä ajassa? Itse ajattelen ja uskon, että ainakin myös ”maallinen”.

Minusta pääsiäiskertomuksen henkilöt sekä heidän tunteensa ja toimintansa, ovat ajattomia kuvauksia meistä ja minusta.

Olemme – olen - pietareita ja pilatuksia, pelkääviä ja murehtivia, kieltäjiä ja käsien pesijöitä sekä ristiinnaulitsijoita. Olemme kaikki vastuussa, emme voi siirtää sitä jonnekin historiaan.

Mutta olemme myös se roomalainen sotilas, joka totesi Jeesuksesta, että ”hän on todella Jumalan poika”. Olemme myös tyhjän haudan äärellä iloitsevia ja hyvästä uutisesta kertovia todistajia, jotka viemme uutista ilosta ja toivosta eteenpäin.

Espoon piispa Tapio Luoma kirjoitti pääsiäistervehdyksessään muun muassa, että ”… kaikki se, mistä tulemme kantaneeksi murhetta, selviää tavalla tai toisella. Me emme itse aina jaksa siirtää suuria kiviä pois reitiltämme, mutta uskomme, että Jumala jaksaa ja osaa.”

Maailman uutiset kertovat yhä jatkuvasta kiirastorstain piinasta ja pitkäperjantain kärsimyksestä: Tukholman isku, Syyrian tuhot, pakolaisten virta ja heidän kärsimyksensä, Pohjois-Korean uho ja Yhdysvaltain uhkaukset sitä vastaan, suurvaltojen nokittelu …. tai vähänä lähempänä kotimainen köyhyys ja kaikenlainen syrjintä ja rakkaudettomuus. Hyviä uutisia ei helposti löydy kuin viihdeohjelmassa

Keskustellaan siitä, mikä on kirkon rooli tämän ajan ihmisten elämässä? Valmistaako kirkko vain tuonpuoleiseen, vai voisiko edes kirkko auttaa kärsiviä ihmisiä? Vai, onko kirkko vain valtiovallan jatke, kuten historia kertoo usein olleen? Kuka helvetin esikartanoissa – yleensä ilman omaa syytään – eläviä ihmisiä auttaa, jos kirkkokin kääntää selkänsä?

Musta ja valkoinen kilpailevat voitosta, mutta mitä jos musta olisi jäänyt tai jäisi pääväriksi? Pääsiäisen sanoma on, että niin ei käynyt.

Toivo on uskoa siihen, että hyvä lopulta voittaa. Valkoinen väri jää päällimmäiseksi.

 

tiistai, 28. maaliskuu 2017

Messu on yksi ja yhteinen

Jaetut eväät Oulussa 24. – 25. maaliskuuta.

Kun tuhat ihmistä eri puolilta Suomea kokoontuu jakamaan eväitään = ideoita ja virikkeitä jumalanpalveluselämän kehittämiseksi, se jo sinänsä innostaa ja vaikuttaa myönteisesti. Päälle tulee reppuun saatu sisältö, jota puretaan vähitellen kotiseurakunnissa.

Nurmijärveltäkin oli mukana seitsemän hengen ryhmä. Päivien anti muodostui alustuksista, musiikin käytöstä, messusta ja erilaisista pikkupaloista, yhteisestä kokemuksesta.

Roomasta tullut isä Andrea Ciucci puhui yhteisöllisyyden rakentamisesta. Hän korosti siinä ehtoollisen merkitystä ja kysyi, voisiko ehtoollisleipä olla maukkaampaa?

Hän piti myös tärkeänä messussa henkilökohtaisuutta ja kunkin ihmisen ainutlaatuisuutta, ihmisten kohtaamista heidän omilla nimillään. Tätä voisi edistää tervehtimällä ja huomioimalla heidän aiheitaan esirukouksessa. Usein messuun mennään nimettöminä ja ollaan omissa oloissaan, mikä ei rakenna yhteisöä.

Hän kehotti huomioimaan erityisesti myös lapset, yhdessä aikuisten kanssa, ei johonkin sivuun eristettynä. ”Lapset aikuisten pöytään.” Hän ei kannattanut erikoismessuja eri ryhmille, vaan yhtä ja yhteistä.

Ruotsalainen piispa Martin Modéus sanoi ihmisen haluavan tulla kosketetuksi. Sitä voi edesauttaa, mutta sitä ei voi organisoida.

Ihmisten erilaisuudelle ja itsensä etsimiselle on annettava messussa tilaa. Ihminen on otettava vakavasti, häntä on kuunneltava. Yhteisö muodostuu yksilöistä, mikä ei Modéuksen mielestä tarkoita itsekkyyttä. Ymmärsin, että messussa etsitään yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden tasapainoa.

Modéus: ”Kun saan tilaa, annan tilaa muillekin.” ”Yksityisyys ei voi olla jumalanpalveluksen keskeisin arvo.” ”Kansankirkossa ei voi olla suljettuja ryhmiä.” ”Anonyymiin yhteisöön ei voi tulla sisään.”

”Usein kiistellään makuasioista ja väärä tie on yrittää keksiä temppuja ihmisten saamiseksi messuun, se ei toimi”, totesi Modéus.

”Kutsumus uudistaa kirkkoa”. Sitten seurasi jakaantuminen kanaviin. Osallistuin kappaleen alussa mainittuun kanavaan. Arto Antturin mielestä yleisesti ei enää pidetä messua seurakuntaelämän keskuksena, mutta hän sai useita vastaväitteitä: ”On se!”

Toinen jakava aihe oli kieli. Kaisa Raittila perään kuulutti käytettäväksi kieltä, jota harvoin kirkossa käyvät osaavat ja joka heitä puhuttelee. ”He vierastavat sisäpiirin puheenpartta”, tiesi Raittila.
Hän sai puolestaan myös vastaväitteitä: osan mielestä on käytettävä perinteistä hengellistä kieltä, joka ”tuo uskon ytimen esille”.

Puhuttiin jälleen seurakuntalaisista vastuun kantajina ja että ammattikuntajaot hidastavat kirkon uudistumista.

Piispa emeritus Eero Huovisen saarnaesitelmä ex-hiippakuntadekaani Keijo Nissilän kanssa oli päivien parasta antia. Huumori ja kevennykset ovat yksi tapa viedä asia perille!

Huovinen sanoi ”saarnan kuulijalla olevan oikeuden kuluttajansuojaan”. Piispa kehotti saarnaajia ”rakastamaan kuulijaa” ja ”olemaan yksinkertaisia”.

”Saarnassa kuulijan on saatava jotain. Saarnaaja ei ole itseään varten”, hän muistutti ja kehotti asettumaan kuulijan kanssa samalle tasolle.

Huovisen puheista jäi mieleen monia lauseita, kuten ”usko on toivoa”.