torstai, 24. joulukuu 2020

Voisiko joulurauha olla pysyvä?

Joulukirje vuonna 2020

Joulurauha julistetaan tänäkin vuonna Suomen Turussa. Nyt se tehdään television välityksellä sekä virtuaalisesti tai digitaalisesti, miten vain, mutta ei torille kokoontumalla.

Turun Prinkkalan aukiolle kokoontunut väki on antanut perinteiseen tilaisuuteen läsnäolon tuntua sitä myös tv:n välityksellä seuranneille, mutta eiköhän tunne välity uudellakin tavalla. Toivottavasti rauha säilyy niin perheissä kuin suuremmissakin yhteisöissä.

Digitaalinen, virtuaalinen ja etänä ovat tämän joulun teemoja. Siinä mielessä tämä joulu on ensimmäinen, vähän kuin aikoinaan se ensimmäinen joulu, jolloin koko maailma oli verolle pantava. Nyt koko maailma on oikeasti pandemian vallassa ja ihmiset pitävät yhteyttä internetin välityksellä.

Ajattelen myös heitä, joita digi ei nyt tavoita. Ja ilman nettiä eläneitä sukupolvia. Omat vanhempani ovat kuolleet vuosia sitten, isä vuonna 2005 ja äiti vuonna 2008, siis 2000-luvulla, mutta he elivät ilman digi- ja netti-maailmaa. Heidän nuoruudessaan radio oli uutta ja minun lapsuudessani televisio teki tuloaan. Liityin Facebookin samana vuonna kun äitini kuoli.

Muistan heitä varsinkin jouluna ja sytytän kynttilän heidän haudoilleen. Muista myös edeltäneitä esivanhempiani. Joulu on sukupolvien juhla.

****

Jouluna tulee mieleen kysymys, voisiko joulurauha olla pysyvä?
Toinen joulukysymys: Onko ihminen juuri jouluna oma itsensä, ollessaan ystävällinen, toivottaessaan kaikille – ystäviä ja ”vihollisia” erottelematta – joulurauhaa ja iloa sekä muistamalla lähimmäisiä lahjoilla ja korteilla ja olemalla kiusaamatta ketään?
Vai onko jouluihminen vain poikkeus ja joulun jälkeen ihminen palaa normaaliksi? Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha?

Historiasta lukiessa paha saa enemmän painoarvoa: sotia, riitoja, vallan tavoittelua keinolla millä tahansa ja monenlaista itsekyyttä ja vehkeilyä. Sitten jouluna lauletaan, etten etsi valtaa, loistoa… Tuntuu, että se ei ihmisen suhteen pidä täysin paikkaansa. Varmaan on ollut paljon hyvääkin.

Ehkä joku pohtii, onko joulu totta? En epäile sitä. Joulu on totta meissä jokaisessa. Joulun lapsi Jeesus on oikea historian henkilö, vaikka 25. joulukuuta tuskin on hänen oikea syntymäpäivänsä. Juhlan ajankohta määräytyi valon lisääntymisen ja päivän pitenemisen ajankohdaksi.

Joulu Jeesuksen syntymäjuhlana tuo esiin Hänen merkityksensä. Minusta ei ole pelkkä uskon asia, että kristinusko on vaikuttanut jopa ratkaisevasti ihmisoikeuksien ja ihmiskäsityksemme kehittymiseen elettyjen vuosisatojen aikana.

Erilaiset ihmisoikeuksien julistukset perustuvat kristinuskon myötä levinneeseen käsityksen kaikkien ihmisten tasa-arvosta ja vapaudesta, olkoonkin, että noita periaatteita joka päivä yhä rikotaan.

Kokonaan se ei ole johtanut hyvän voittoon ja uskontoakin on käytetty väärin.

****

Runossa Hymyilevä Apollo Eino Leino kirjoitti ihmisen elämän rakennuspuista. Kannattaa aina silloin tällöin lukea se kokonaan. Tässä on yksi, ehkä eniten siteerattu säkeistö siitä:

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.

(Hymyilevä Apollo, 7. säkeistö)

Eino Leino kehotti asettamaan hyvän päällimmäiseksi: ”päivät pistän päällytysten - paremmat ja pahemmat - päällimmäiseksi paremmat" (Helkavirsissä).

Vielä yksi lainaus, Raamatun jouluevankeliumista Luukkaan mukaan:

Sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa. Niin heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. Mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. Tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa."

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

sunnuntai, 13. joulukuu 2020

Miksi kirkko on olemassa?

Helsingin seurakuntayhtymän johtaja, kirkkoherra Juha Rintamäki sanoo Kirkko ja Kaupunki – lehdessä koronan pakottaneen kirkon miettimään, miksi se oikeastaan on olemassa. Kysymys on vaikea siksikin, että kirkko ei ole itse päättänyt olemassa oloaan.

Mikä on kirkon rooli, mikä erottaa sen muista toimijoista, kysyi Rintamäki. Hyvä kysymys.

Kirkko on monesti se viimeinen turva, kun kuntakaan ei enää auta. Kirkon rooli on aina korostunut hädän hetkellä. Katastrofien yhteydessä ei kukaan ole kyseenalaistanut kirkon apua.

Koronavuosi on muuttanut kirkkoa ja vienyt sen perimmäisten kysymysten äärelle.  Ihmiset ovat epävarmoja tulevaisuudesta ja ehkä pohtivat, mistä elämässä ja kuolemassa on kysymys. Miten minun ja läheisteni käy? Mieleen voi tulla kysymys Jumalan olemassaolosta.

Kirkko on tarjonnut apua monella tavalla, ainakin fyysiseen hätään, mutta entä hengelliseen? Onneksemme meillä on kirkko.

Kirkot on jouduttu sulkemaan, kun niitä ehkä eniten tarvittaisiin. Kirkkorakennus on ollut perinteinen turvapaikka sekä fyysisesti että henkisesti.  Meidän aikanamme se on sitä enemmän henkisesti, hiljentymisen ja rukouksen paikkana.

Hyvä, että on nopeasti siirrytty digiviestintään. Seurakuntaan voi pitää yhteyttä ja tilaisuuksia välittää netin kautta. Kirkko on jo monen taskussa.

Aikaisemmin verkkoyhteyttä ei pidetty oikeana yhteisöllisyytenä. Nyt sitä ei enää epäillä.

Mutta kaikille digi ei ole mahdollista. Miten heidät tavoitetaan ja miten he pitävät yhteyttä seurakuntaan? Tuntuu, että digihuumassa heidät olisi unohdettu.

****

Aamulla kuulin Ylen Radio Suomessa puhetta adventista. Puheessa olin kuulevinani vilahduksen kristillisestä joulusta. Radiojuontajat yleensä nykyään jotenkin häpeävät puhua joulustakaan kristillisenä juhlana, ikään kuin joulu ja kristinusko eivät juuri olisi tekemissä toistensa kanssa.

Juontaja kertoi neljän adventtikynttilän symboloivan Toivoa, Rauhaa, Rakkautta ja Iloa. Ei hullumpi sanoitus, joka sopii kyllä kristillisen sanoman sisälle. Taisi olla suora lainaus Kirkko ja Kaupunki – lehdestä.

Kirkoissa adventtia sanoitetaan vähän mutkikkaammin, tänään puhuttiin Johannes Kastajasta.

Pari päivää sitten kuulin samassa radiossa juontajan ihmettelevän postin ilmoitusta joulukorttien suuresta määrästä.  Toimittaja totesi ihmisten lähettävän joulukortteja jumalattomasti. Tarkoittiko hän, että kortteja lähetetään paljon, vai tarkoittiko hän korttien sisältöä tai tarkoitusta? Todennäköisesti hän ei tarkoittanut sillä mitään.

Jouluun liittyy paljon traditioita ja symboliikkaa. Joskus traditioiden juuret uhkaavat unohtua. Silloin niistä tyhjiä tulee sanoja tai kuvia.

Mutta valoa kohden mennään. Hyvää Lucian päivää!

torstai, 19. marraskuu 2020

Jäsenet kokevat seurakunnan monella tavalla

Nurmijärven seurakunnan kyselytutkimuksesta 2020

Nurmijärven seurakunnassa toteutettiin kuluvan vuoden alkupuolella kyselytutkimus seurakuntalaisten suhtautumisesta kirkkoon ja erityisesti seurakuntaamme, sen arvoihin, toimintaan ja viestintään. Vastaajia oli 487 aikuista ja 144 nuorta. Kyselyn toteutti Insight Oy.

Vastaajat olivat kyselytavasta johtuen seurakunnan toiminnassa jonkun verran mukana olevia. Siinä mielessä vastaajat olivat sisäpiiriä, joskaan kaikki eivät aivan aktiivisinta joukkoa.

Kysely antaa käsityksen, mitä seurakuntalaiset ajattelevat seurakunnan olevan ja mitä seurakunta heille merkitsee.

Insight on muodostanut laajaan aineistoon perustuvat segmentit ihmisten arvoista, asenteista ja elämäntavoista. Pääsegmentit ovat: irralliset, perinteelliset säilyttäjät, vastuulliset avomieliset ja turvallisuushakuiset uskolliset.

Segmenttien koot vaihtelevat

Segmenttien koot vaihtelevat paljon eri paikkakunnilla, mutta myös Nurmijärven sisällä. Lukumäärältään suurimmat ryhmät ovat perinteelliset ja vastuulliset avomieliset. Ryhmien asenteista, arvoista ja elämäntavoista on Insightillä laajat kuvaukset, mutta en nyt tässä mene niihin.

Tiiviimmin seurakuntaelämään osallistuvat uskolliset, väljimmin irralliset ja kaksi muuta ryhmää siitä väliltä.

Kyselyyn vastanneissa olivat kyselytavasta johtuen kaikkiin nurmijärveläisiin verrattuna yliedustettuna uskolliset ja aliedustettuna irralliset.

Kun suhteutetaan kyselyn vastaajat kaikkien nurmijärveläisten arvo- ja asennepohjaisiin segmentteihin, saadaan kohtalaisen hyvä arvio siitä, mitä kyselyn tulokset olisivat kaikkien nurmijärveläisten kohdalla.

Tutkimus osoittaa, että seurakuntalaisissa on eroja. Kaikki eivät ajattele samalla tavalla. Myös kolme kirkkopiiriä ovat erilaisia.

Kyselyn tulokset auttavat painottamaan seurakunnan toimintaa ja viestintää tavalla, jolla tavoitetaan parhaiten seurakuntalaiset.

Mitä pidetään tärkeänä?

Tärkeänä pidettiin, että seurakunta on olemassa, siellä saa tukea elämän vaikeissa hetkissä ja voi harjoittaa uskontoa. Voidaan siis yhä puhua kansankirkosta, sen verran myönteisesti vastaajien kirjo kirkkoon suhtautuu.

Toimintamuodoista tärkeinä pidettiin kirkollisia toimituksia (kaste, avioliittoon vihkiminen ja hautaan siunaaminen), diakoniaa, nuorisotyötä, rippikoulua, lapsi- ja perhetyötä sekä perheneuvontaa.

Ei niin tärkeitä olivat vastaajien mielestä (vastaukset hajaantuivat) jumalanpalvelukset, lähetystyö, raamattupiirit ja ehkä yllättäen myös vapaaehtoistyön tekeminen. Seurakuntalaisten saaminen näihin mukaan on haasteellista ja edellyttää uudenlaista lähestymistä.

Jumalanpalveluksen (kirkossa sunnuntaisin) sanotaan olevan seurakuntaelämän keskus, mutta vain uskolliset käyvät kirkossa säännöllisesti.

Yksi tulos on, että kirkon tulee ottaa kantaa myöös yhteiskunnallisiin epäkohtiin/ihmisten arjen kysymyksiin, eikä keskittyä vain hengellisiin asioihin.

Seurakunnassa palvellaan

Riviseurakuntalainen kokee seurakunnan enemmän palvelevana kuin hengellisenä yhteisönä. Tuossa voi olla takana kaksi tekijää: 1) palveluhan on itse asiassa kristillistä ja hengellistä toimintaa, ja 2) sanan ’hengellinen’ sisältö ei avaudu kaikille.

Hengellisyys ja kristillisyys tarkoittavat eri ihmisille eri asioita, vaikka pohjimmiltaan olisi kyse samasta.

Selkeästi hengellisiin kysymyksiin ei oikein osata vastata, samoin luterilaisuus ei paljon merkitse tai sitä ei tunneta. Sielunhoitokin on sanana vieras. Asioita sanoitetaan eri tavoin.

Heikompiosaisten auttamista (kirkossa puhutaan diakoniasta) pidetään tärkeänä ja sitä kannatetaan laajasti myös seurakunnan toiminnassa.

Yksi esimerkki arvokysymyksistä: Samaa sukupuolta olevien avioliiton kirkollinen siunaus jakoi selvimmin aikuisten mielipiteet, oltiin joko puolesta tai vastaan.

Avioliittokysymys on nuorten keskuudessa jo ratkaistu, se ei jaa mielipiteitä. Nuorten vastauksista kävi ilmi, että kaverit ovat tärkeitä.

Lähtökohtana toiminnan suunnittelussa tulisi olla seurakuntalaisten odotukset ja tarpeet, ei työntekijöiden tai työalojen tärkeänä pitämät asiat?

Viestinnässä lehdet ja netti tasoissa

Seurakunnan viestinnässä paperilehdet ja netti ovat jo tasoissa. Oma lehti Seurakuntaviesti, paikallislehti Nurmijärven Uutiset sekä nettisivut ja sosiaalinen media olivat kaikki yhtä tärkeitä. Kirjeitä tai sähköposteja kotiin ei kannatettu, ilmoitustaululla on merkitystä lähiviestinnässä.

Seurakunnan nettisivulla käydään satunnaisesti, ehkä lähinnä silloin, kun haetaan jotain tietoa kuten tapahtumia tai yhteystietoja? Nuorten seurakunnallisessakin viestinnässä netti ja Instagram hallitsevat.

Sukupolvien välinen murros

Kirkon uusi strategia Ovet auki haastaa käyttämään uusia toimintatapoja:
”Yksilöllistyminen, eriarvoisuuden kasvaminen ja ihmisten turvattomuus haastavat kirkon löytämään ja käyttämään uusia toimintatapoja. Samalla aikansa eläneistä toiminnoista pitää olla valmis luopumaan. Pitää käyttää kieltä, jota ihmiset ymmärtävät.”

”Strategiatyöskentelyn aikana nousi vahvasti esiin, että kirkon uskottavuus mitataan arkisilla teoilla.”

Nurmijärven seurakunnan kyselytutkimus kertoi samasta ilmiöstä kuin koko kirkon nelivuotiskertomus:
”Suomalaisten uskonnollisuudessa ja suhteessa kirkkoon on meneillään sukupolvien välinen murros. Tämä ilmenee erityisesti milleniaalien ja sitä nuorempien sukupolvien uskontosuhteessa. He arvioivat kriittisesti jäsenyyttään ja irtaantuvat perinteisistä uskonnonharjoittamisen tavoista.”

Ps. Kyselyn tuloksia on jo esitelty luottamushenkilöille ja esimiehille. Kirkkoneuvosto käsitteli niitä viime tiistaina.

sunnuntai, 8. marraskuu 2020

Kirkolliskokouksessa käytiin kunnioittavaa keskustelua

Kuluneellakin kokousviikolla käytiin kirkolliskokouksessa keskusteluja vaikeista asioista. Niissä liikutaan usein syvällä sielun ja tunteiden syövereissä sekä keskellä isoja periaatteita. Silti kahden kirkolliskokouskauden kokemusteni perusteella mielestäni keskusteluja käytiin nyt kunnioittavassa hengessä ja asiallisina – enemmän kuin aikaisemmin. Eri mieltä kyllä oltiin.

Solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus joutuvat usein koetukselle.Tälläkin viikolla olemme käsitelleet seurakuntarakenteita, joiden yksi iso haaste on köyhien ja rikkaiden seurakuntien erilainen asema. Solidaarisuus saattaa siinä joutua koetukselle. ”Metsäthän ovat omiamme.”

Tuotahan piispa Jari Jolkkonenkin saarnasi avajaismessussa Maarian kirkossa. Hän ei pitänyt kevytkristillisyyttä riittävänä, kuten ei Lutherkaan. Noudatammeko oikeasti sitä, mitä opetamme?

****

Muutama kertoi kääntäneensä kelkan tai takin, kuten mielenmuutosta kuvataan. On erinomaisen hienoa elämässä, että voi myös muuttaa mielipidettään, jos saa uutta tietoa, käy hyvän keskustelun tai valaistuu muutoin vain.

Muistan, miten nuorena kirkkovaltuutettuna vaihdoin kantaani erään asian käsittelyn eri vaiheissa. Kokenut valtuutettu moitti, että ”onpa tuo aivan kummallista, eikö Jalava tiedä, mitä mieltä on?” Sen muistan vieläkin vuosien päästä.

Oma kokemukseni on, että mielipidettä voi muuttaa ja sen tekeminen tuntuu vapauttavalta. Toisaalta johdonmukaisuuskin on erinomainen hyve ja pitää katsoa kokonaiskuvaa.

Moni edustaja sanoi hyväksyvänsä tai ainakin ymmärtävänsä muutoksen intention (kirkollisessa debatissa usein käytetty sana = tarkoitus), mutta kannatti kuitenkin ennallaan pitämistä.

****

Määräenemmistövaatimuksen lieventämien nousi jälleen kerran esiin. Nykyisen takana lienee haave yksimielisyydestä. Silloin on muutosten tekeminen erittäin vaikeaa. Se mikä jatkuvuuodessa voitetaan, hävitään ketteryydessä. Se pakottaa ponnistelemaan yhteisen tien löytämiseksi. On tehtävä kompromisseja, jotka ovat mainettaan parempia.

Ovet auki-strategian ja Nelivuotiskertomuksen yhteinen suuri ajatus on, että sukupolvet ovat erilaisia ja myös niiden hengellinen elämä on erilaista. Silloin seurakunnan toiminnankin täytyy muuttua. Saa nähdä, miten käytäntö seurakunnissa tulee kehittymään mainittujen asiakirjojen ja täällä pidettyjen puheiden suuntaan.

Avioliittoasia on yksi aihe joka jälleen nousi esille parissakin kohdassa. Siitä ollaan yhä vähintään kahta mieltä. Siinä ei päästä eteenpäin kuin kompromissin avulla. Yle.fi tästä tänä aamuna: "Luoman mukaan ratkaisua vihkimiseen ei voi pakottaa rangaistuksilla tai muilla toimilla. Kirkon ratkaisun pitää Luoman mukaan lähteä siitä, että asiasta voidaan olla erimielisiä."

Olen samaa mieltä arkkipiispan kanssa. Rangaistuksilla tämä ei ratkea.

****

Hengellisen Kuukauslehden numerossa 10/2020 lainaa pakinoitsija Välihuutaja piispa emerita Irja Askolan haastattelulausuntoa Kotimaassa. Pakinoitsija siteeraa juttua: ”Kirkon ylärakenne puolustaa Askolan mukaan mennyttä aikaa ja elättelee harhakuvaa yhtenäiskulttuurista, jota ei enää ole eikä tule”.

Kaivataan entisiä aikoja, mutta tuskin nekään ongelmattomia olivat.

Ajan merkkejä yritetään Ovet auki-strategiassa ja Nelivuotiskertomuksessa katsoa, mutta uskalletaanko kentällä ottaa askeleita uuteen suuntaan?

Ylipäätään nykyisessä kirkolliskokouksessa ja varsinkin tällä viikolla vallitsi varsin hyvä keskustelukulttuuri kuten jo aluksi totesin. Puheenvuorot olivat pohdittuja ja syvällisiä, toki kevennyksiäkin onneksi kuuli. Huomaa, että täällä ollaan puhumisen ammattilaisten keskellä niin määrän kuin laadunkin puolesta.

Parasta on se, kun kirkolliskokouksessa on koko Suomi ja kirkkomme laaja kirjo yhdessä.

lauantai, 24. lokakuu 2020

Kirkko sai katsoa peilistä itseään

Korkein hallinto-oikeus päätti, että tuomiokapitulilla oli oikeus antaa varoitus samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkineelle papille.

KHO ei kirkon puolesta päättänyt, mitä mieltä pitäisi olla itse asiasta eli avioliitoista. Sellaistakin ratkaisua ehkä Koholta odotettiin tai tuo päätös saatettiin nähdä sellaisena.

Näin KHO asetti peilin kirkon eteen. Peilistä saatoimme katsoa, minkälainen kirkko on.

Ulkopuolella oleva peili näyttikin kirkon tilan selkeämmin kuin kuplan sisältä katsottuna. Monille peilin näkymä oli karu. Tuollainenko tämä kirkko on: vähemmistöjen syrjimisen salliva, ankara ja varoituksia jakeleva?

Tällaista peiliä on silloin tällöin yrittänyt Hesarikin jutuillaan asettaa eteemme, mutta se on kirkon taholta tuomittu ”kirkonvastaisuutena”.

KHO:n päätös tarkoittaa, että kirkon päättäjien on itse ratkaistava kanta avioliittoon. Jäsenet ovat sen jo osittain ratkaisseet, varsinkin nuorempi polvi, jota kirkon uudella strategialla yritetään tavoittaa.

Iso haaste onkin sukupolvien kuilu. Kirkon juuri julkaistu nelivuotiskertomus sanoittaa sen näin: ”Suomalaisten uskonnollisuudessa ja suhteessa kirkkoon on meneillään sukupolvien välinen murros.”

Ovi auki -nimen saaneessa strategiassa asetetaan mielestäni monia hyviä tavoitteita ja toimintatapoja kirkon työlle lähivuosiksi. Olin siitä ensin hyvin innostunut.

Sitten luin Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajan Hanna Mithikun kolumnin Kotimaasta 9.10.2020. Hän kirjoitti kirkon joutuvan lähtemään strategian toteuttamisessa pitkältä takamatkalta.

Hän väitti, että kirkossa ”ovea ei uskalleta avata, ei edes raottaa hieman ikkunaa”, vaan ”pelokkaina kurkitaan verhojen välistä pahaan maailmaan”.

Aloin epäillä, kyetäänkö strategiaa toteuttamaan?

Nykyinen Suomen Kuvalehden päätoimittaja Matti Kalliokoski sanoi kerran Kirkon viestintäpäivillä, silloin Ilkan toimittajana, että ”tulee ongelmia, jos kirkko on pitkään suvaitsemattomampi kuin yhteiskunta ympärillä”.

Että he yhtä olisivat. Ykseys on kirkon ihanne ja haaste. No, kirkko ei ole yksi, vaan ev.lut. kirkonkin sisällä on monenlaista näkemystä. Strategiatkin käytännössä toteutetaan paikallisseurakunnissa, missä strategioiden kirjo on vielä paljon laajempi.

Vihkimistä on vastustettu muun muassa sillä perusteella, että ”se rikkoisi kirkon ykseyden”. Siis ykseys vallitsisi, jos sukupuolivähemmistöjen oikeuksista ei välitettäisi.

Ihmettelen, miten voidaan olla yhtä, jos suljetaan osa ihmisistä ulkopuolelle? Vastaus on, että sisällä olevat voivat silloin tuntea yhteyttä.

Se on sama ilmiö kuin koulukiusaamisessa. Porukalla kiusataan yhtä ja suljetaan hänet ulkopuolelle. Ulos sulkeminen on pahinta kiusaamista ja ankaraa vallankäyttöä.

Kristityt ovat muutamasta pääasiasta melko yhtä mieltä, mutta monista muista asioista eri mieltä. Kirkon olisikin sallittava erilaisuutta kohtuullisessa määrin. Sillä en tarkoita, että kaikki käy, mikä on yksi tähän esitetty vastaväite.

Niinpä kaksi avioliittokäsitystä voisi hyvin mahtua yhteiseen kirkkoomme.