torstai, 18. heinäkuu 2024

Ketkä ovat oikeita seurakuntalaisia?

Olin äskettäin konfirmaatiomessussa. Oli iso rippikouluryhmä ja kirkko lähes täynnä omaisia ja vähän muutakin kirkkoväkeä.
Kirkkokahveilla tuli puheeksi konfirmaatiomessujen järjestäminen pyhän pääjumalanpalveluksen yhteydessä. Osan mielestä konfirmaatioita ei pitäisi järjestää pääjumalanpalveluksen kanssa samaan aikaan, vaan erikseen.
Joku sanoi, että konfirmaatiomessussa ”tavallinen seurakuntalainen” ei saa sitä, mitä haluaa ja odottaa kirkonmenoilta. ”He jäävät silloin pois. Ne eivät ole oikeita messuja”, oli hänen mielipiteensä. Ihmiset eivät silloin käyttäydykään, kuten kirkossa kuuluu. (Kuulee myös sanottavan, että klulkevat edestakaisin, lapset itkevät nje.)

Puolustin, että konfirmaatiossa kirkossa on paljon väkeä, myös nuoria. Silloin näkee, että seurakuntalaisia on enemmän ja eri-ikäisiä kuin tavallisena pyhänä, jolloin kirkossa on vain muutama kymmenen ihmistä.
Konfirmaatiot ovat minusta seurakunnan yhteisiä juhlia ja hyvin yhteisöllisiä tilaisuuksia.
Menen silloin mielelläni kirkkoon, vaikka ripille pääsevien joukossa ei olisi minulle läheisiä nuoria.
Keskustelija vastasi, että ”eivät he ole varsinaisia seurakuntalaisia”. Jälleen puolustin, että ovathan hekin seurakuntalaisia, suurin osa uskoakseni on kastettu.
”Eiväthän he käy kirkossa juuri koskaan”, vastasi keskustelukumppanini. Hän myös epäili, kuinka moni siellä on jäsen.
Hän ilmeisesti ajatteli, että vain säännöllisesti kirkossa käyvät ovat oikeita seurakuntalaisia.

Ajatellaanko seurakuntien sisäpiirissä todella niin, että vain se ydinjoukko on oikeita seurakuntalaisia, joille myös seurakunnan toiminta tulisi pääasiassa suunnata? Kirkossa käymättömillä jäsenillä olisi vain velvollisuus maksaa kirkollisveroa.
Minusta on hienoa, että ihmiset tulevat edes joskus kirkkoon. Silloin, esimerkiksi konfirmaatioissa, heitä tulisi palvella mahdollisimman hyvän. Silloin on otettava huomioon heidän lähtökohtansa, kuten että he eivät välttämättä tunne liturgiaa, sanan kieltä tai tuntevat vain tutuimmat virret jne.
Tiedossa on, että kirkko on monille tärkeä paikka, vaikka he eivät siellä sisällä usein kävisikään. Ohi ajaessa vain toteavat tyytyväisinä, että kirkko on paikallaan. Ainakin hädän hetkellä kirkkoon ja sen sanomaan turvaudutaan. Gallupit kertovat, että säännöllisesti rukoilevia on enemmän kuin kirkossa käyviä.
”Seurakuntalaisia on vain nykyisiä, entisiä tai tulevia”, kuten arkkipiispa Tapio Luoma kerran sanoi. Kirkon ovella ei kysytä jäsenkorttia tai arvioida uskon laatua, eikä kirkossa käyminen ole jäsenyyden edellytys.

 

torstai, 27. kesäkuu 2024

Historiallinen kirkonmäki

Istun kahvilla museokahvilassa ja katselen ympärilleni: kaunis ympäristö ja paljon historiaa! Nurmijärven kirkonmäellä voi kohdata historiaa 1700-luvulta lähtien.

Kun nykyinen kirkko rakennettiin vuonna 1793 karulle Ristimäelle, näkyi sieltä silloin vielä lainehtiva Nurmijärvi. Nyt kasvillisuus peittää näkyvyyden kuivatulle, viljellylle järvelle. Koposen lääketehdastakaan ei enää ole Aleksis Kiven tien toisella puolella, kirkon ja järven välissä.

Hirret kirkkoa varten sahattiin käsivoimin kevättalvella v. 1793. Puut oli tuotu paikalle tietysti rekikelillä. Jo syksyllä kirkko oli valmis. Ulkonäkö ja sisätilat muuttuivat kyllä paljon seuraavina vuosikymmeninä.

Suomi oli silloin osa Ruotsia. Kuningas Kustaa III oli murhattu edellisenä vuonna.

1800-luvulla Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan, mutta se ei käytännössä juuri kirkon elämässä tuntunut. Ruotsin ajan lait ja luterilainen usko säilyivät. Ruotsin kieli vaihtui suomeen, ei venäjään.

Katovuosien seurausten lievittämiseksi oli perustettu viljamakasiini, jossa säilytettiin siementä ja rehua huonojen aikojen turvaksi. Makasiinin tuotolla myös autettiin köyhiä. Nyt rakennuksessa on kesäisin avoinna oleva museokahvila.

Seurakunta alkoi pitää v. 1832 alkaen pyhäkouluja, joiden perustajan J.F. Bergin muistomerkki on kirkonmäen kiviaidan vieressä Aleksis Kiven tien puolella.

Kirkossa pääsi 1840-luvulla ripille kansalliskirjailija Aleksis Stenvall, myöhemmin Kivi, johon kirkko teki suuren vaikutuksen. Hän kuvailee varsinkin runoissaan kirkkoa sisältä ja ulkoa.

Vuoden 1918 kansalaissota tuntui kirkonmäellä vain siten, että kaiketi vain yksi jumalanpalvelus jäi pitämättä, ja rukoushetkiä oli tavallista enemmän.

Kirkonmäki oli aluksi karu ja kivinen. 1900-luvun alussa sinne ajettiin multaa ja istutettiin puita. Vajaa sata vuotta myöhemmin kirkonmäki sai Nurmijärven kunnan ympäristöpalkinnon.

Seurakunnan toiminta laajeni 1900-luvulla. Kirkko ja kodit eivät riittäneet toiminnan paikoiksi, alettiin rakentaa seurakuntataloja. Näin myös Nurmijärven kirkon viereen rakennettiin seurakuntatalo, jonka paikalla on nykyään kuvanveistäjä Raimo Jaatisen tekemä veistos. Uusi seurakuntakeskus on mäen toisella reunalla.

Kulkupelit ovat vaihtuneet. Aikoinaan täällä oli hevostalleja, joihin kirkkoväki saattoi jättää rattaita ja rekiä vetävät hevoset kirkonmenojen ajaksi. Nyt sitä varten on laaja autojen pysäköintialue.

Talvi- ja jatkosota tuntuivat vuotta 1918 enemmän. Kirkonmäeltä lähdettiin sotaan, jumalanpalveluksen jälkeen. Tapulista suoritettiin ilmavalvontaa ja sankarivainajien hautajaisia vietettiin kirkossa, ja rukoiltiin. Kirkonmäelle perustettiin sankarihautausmaa jo talvisodan aikana. Sittemmin mäelle on sijoitettu useita sota-ajan muistomerkkejä, joista yhdessä muistetaan Karjalaan jääneitä vainajia.

Vuonna 1958 kellotapulin luona oli seurakunnan 400-vuotisjuhlien juhlakenttä. Ne kilpailivat Kivi-juhlien kanssa Nurmijärven siihen asti suurimman juhlan asemasta. Siitä oikeastaan alkavat henkilökohtaiset kirkonmäki-muistoni.

2000-luvun erikoisuus oli koronaepidemia, jonka vuoksi pitkään aikaan ja ensimmäisen kerran kirkkoväki ei tartuntavaaran takia päässyt kirkkoon sisälle jumalanpalveluksiin, jotka järjestettiin vain henkilökunnan läsnä ollessa. Tilaisuudet lähetettiin tietoverkossa koteihin, striimattiin. Se oli iso juttu, sillä sota-aikoinakin voitiin kirkkoon kokoontua.

Kirkonmäki on ollut tärkeä tapahtumien, toiminnan ja turvan paikka ihmisten elämässä.

maanantai, 20. toukokuu 2024

Pyhiinvaellus Tampereelle ja Tampereella

Matkan ensimmäisille Kirkon Juhlille (17.-19.5) Tampereelle voi perustellusti kokea pyhiinvaelluksena. Kokemustani vahvistivat matkan alkuvaiheiden kommellukset. Pääsy Manseen ei ollut minulle itsestään selvää.

Matkustin pe-aamuna Korsisaaren bussilla Nurmijärveltä Hyvinkään asemalle, josta oli tarkoitus jatkaa junalla Tampereelle. Astuin pois bussista, joka lähti eteenpäin. Laiturilla huomasin, että puhelin ei ollutkaan rintataskussa, ei laukussa, ei housun taskussa, ei missään. Bussista näkyivät vain perävalot. Hätä, mitäs nyt?
Pian tajusin hädän laadun: ilman puhelinta ei ole junalippua, ei voi ostaa uusia lippuja, ei voi soittaa mihinkään, ei pääse asemalla edes vessaan tai palata kotiin kuin kävelemällä 25 km! Oli varhainen aamu, Hyvinkään Elisa aukeaisi vasta myöhemmin. Jäänkö tänne vai yritänkö kuiitenkin Tampereelle? Onneksi oli kuitenkin junaliput paperisena mukana, joten astuin junaan.

Tampereella kesti hakea Elisan myymälä (en voinut puhelimella googlata sen sijaintia, kuten ensin ajattelin). Sitä ei ollut pääkadulla, ei parissa ensimmäisessä kauppakeskuksessa. Lukuisten askelien jälkeen liike löytyi Ratinasta ja ystävällinen myyjä, joka varusti minulle uuden puhelimen. Samalla kadonneen laitteen käyttö estettiin.
Soitin Korisaarelle, jossa bussiin jäänyt vanha puhelimeni löydettiin ja saanen sen tänään. Kiitos Korsisaarelle ja Elisalle hyvästä palvelusta.

Saatoin aloittaa hyvällä mielellä Kirkon Juhlien vieton.

****

Metsokirjaston Lehmussalissa puhuttiin pyhiinvaelluksesta. Joskus niitä kutsuttiin ristiretkiksi, nykyään pyhiinvaelletaan rauhan asialla, sisäisesti ja ulkoisesti.
Pyhiin vaeltamisesta keskustelivat taiteilija Limppu Witick, kirjailija Juha Hurme, pappi Terhi Törmä ja pyhiinvaellusten projektipäällikkö Annastiina Papinaho.

Vaelluksen kohde voi olla itse kullekin tärkeä paikka tai tapahtuma, perinteinen tai uusi paikka. Voin vaeltaa puulta toisella ja ajatella, että niiden pikkuötökät ovat serkkujani.
Kohde voi olla paikka, jossa tapahtuu jotain merkittävää. Vaellus tapahtuu rauhassa ja itseään tutkiskellen. Ihmettely kuuluu pyhiinvaellukseen, missä lapset ovat aikuisia parempia.

Joskus vaelluksella kohtaa aikaisempia sukupolvia, vaikkapa hautausmaalla, tai paikoilla, joissa oli käynyt vanhempiensa kanssa.
Juha Hurme muistutti, että p-vaelluksella ei saa käyttää navigaattoria ja reittiä voi kysyä jaloiltaan -ja jaloilta. Ilo ja huumori kuuluvat vaellukseen. Voi vaeltaa yksin tai matkakumppanin kanssa.
Fyysinen kulkeminen ei ole välttämätöntä, pyhiinvaelluksen voi tehdä myös nojatuolissa istuen.
Kirkon Juhlilla saattoi pyhiinvaelluksia tehdä myös käytännössä.

****

Arkkipiispa Tapio Luoma ja kansanedustaja ja aikaisempi ministeri Annika Saarikko keskustelivat arvoista ja erilaisten arvojen yhteen sovittamisesta.
Kirkon Juhlien keskusteluihin osallistui monia päivän politiikassa mukana olevia. Heti on todettava, että poliitikot ovat ”luonnossa” eli politiikan ulkopuolella erilaisia, ”fiksumpia”, kuin poliittisissa tilanteissa, joissa ollaan ”roolissa”.

Tampereen Tuomiokiron keskustelussa Luoma ja Saarikko totesivat, että on tärkeätä ymmärtää toistenkin arvoja, vaikka pitäisi silti omistaan kiinni. On hyvä pohtia, miksi hän ajattelee eri tavalla.
Politiikassa on tultava toimeen erimielisyyden kanssa. ”Ei pidä pelätä erimielisyyttä. On parempi olla yhdessä eri mieltä kuin lähteä eri teille.” Kompromissit ovat yksi keino ratkoa erimielisyyksiä.
Tunteet vaikuttavat, kun ollaan eri mieltä, ja varsinkin mitä läheisemmästä asiasta on kyse.
Yhteiskunnassa kahtiajako on voimistunut. Saarikko totesi, että jokunen vuosi sitten kaikki poliitikot pyrkivät keskelle, nyt hakeudutaan laidoille. Tunnelma on koventunut.
Ihmisarvo? Olemme erilaisia, mutta samanarvoisia. Jokaisessa meistä on potentiaalia.
Lopuksi korostettiin, että hyvinvointivaltiossa ei ole vain oikeuksia vaan myös velvollisuuksia.

 

tiistai, 2. huhtikuu 2024

Kirkon avioliittokeskustelu jatkuu

Keskustelu kirkon avioliittokäsityksestä on saanut virtaa piispojen kirkolliskokoukselle tekemän esityksen jälkeen ja kirkolliskokouksen istunnon toukokuussa lähestyessä. Piispojen ehdotusta ovat vastustaneet tai ainakin vahvasti kritisoineet erityisesti konservatiivit ja osin myös kirkon liberaalit. Ainakin "keskitien kulkijat" ja kompromissin hakijat ovat sitä kannattaneet.

Viimeksi säpinää aiheutti piispa emeritus Eero Huovisen kirjoitus Helsingin Sanomissa (HS 30.3.) Emerituspiispa Eero Huovinen: Voisimmeko kirkkona elää yhdessä, erilaisina mutta rinnakkain? - Mielipide | HS.fi. Huovinenhan ei ole ymmärtääkseni aikaisemmin hyväksynyt samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä.

Huovinen puolusti kirjoituksessaan nykypiispojen esitystä kahdenmallisesta avioliitosta. Hän kannatti siinä eri- ja samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä. Häneltä melko iso liikahdus tässä asiassa.

Huovisen kirjoitus Hesarissa herätti pohtimaan myös yhden totuuden mahdollisuutta kristillisessä kirkossa. Voiko uskonasioissa olla vain yksi totuus tai käsitys, johon kaikki uskovat samalla tavalla?

Olen epäilevä Tuomas tuossa asiassa. On todennäköisempää, että olemme kaikki väärässä, kuin että joku olisi yksin oikeassa.

Kun on kyse uskonnosta, siis uskomisesta, on vaikea kuvitella, että kaikki yhden kirkon jäsenet olisivat samaa mieltä. Yhteen uskoon pakotettiin aikoinaan aseilla ja kuninkaan määräyksillä. Viimeksi sitä on yritetty lain kirjaimella ja raastuvalla tai piispojen ukaaseilla ja rangaistuksilla. Huonolla menestyksellä.

Minusta riittää, kun yhdistäviä tekijöitä on niin paljon, että voidaan jatkaa samassa kirkossa. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa noita yhdistäviä tekijöitä on roppakaupalla ilman yhtä avioliittokäsitystäkin.

Luin Huovisen kirjoituksen Hesarissa ehkä ensin liian hätäisesti. En huomannut kirjoituksessa lausetta: ”Perinteisen avioliiton rinnalla olisi kuitenkin myös toinen malli, kahden henkilön keskinäinen liitto.”

Professori Vesa Hirvonen kiinnitti siihen huomiota tämän päivän (2.4.) Hesarissa Emerituspiispan avioliittomalli olisi huononnus - Mielipide | HS.fi. Tuo kahden eri liiton malli olisi ehdottoman syrjivä. Sitä on ehdotettu aikaisemminkin, että samaa sukupuolten liittoja kutsuttaisiin eri nimellä, mutta se ei ole saanut miltään taholta kannatusta. Sitähän ei piispojen kirkolliskokoukselle tekemässä esityksessäkään ehdoteta, vaan vain yhtä avioliittoa kaikille.

Toisaalta Huovinen kirjoittaa myös, että ”kirkkojärjestykseen kirjoitettaisiin oikeus ja mahdollisuus samaa sukupuolta olevien parien avioliitolle”. Ehkä Huovinenkin kuitenkin kannattaa piispojen ehdotusta sellaisenaan?

Avioliitto kahden henkilön liittona ilman sukupuolimainintoja olisi sinänsä hyvä tavoite.

keskiviikko, 20. maaliskuu 2024

Kirkon ääripäissä pelätään aviokysymyksen ratkaisemista ?

Piispainkokouksen lähes yksimielisenä kirkolliskokoukselle jättämä ehdotus avioliittoskisman ratkaisemiseksi on käynnistänyt jälleen uudelleen vilkkaan ja jopa kärjekkään kirkollisen keskustelun.

Piispat ehdottavat, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin mahdollisuus myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen. Papit voisivat valita kahdesta avioliiton mallista: eri sukupuolta tai samaa sukupuolta olevat parit voidaan vihkiä kirkollisesti.

Piispat tekivät työtä kirkolliskokouksen sitä heiltä pyydettyä. Toive oli, että kirkkoa jakanut kysymys saataisiin jotenkin ratkaistua. Kiitos piispoille hyvästä työstä.

Kirkollisten suuntauisten ääripäissä on heti ryhdytty vastustamaan ehdotusta. Keskemmällä mielipidejanaa se on otettu kiitollisena vastaan. Keskellä toivotaan, että näin tämä kysymys saataisiin pois päiväjärjestyksestä.

Minusta piispojen ehdotus on hyvä kompromissi ja varmaan enin, mihin nyt on mahdollisuuksia. Sekin on vielä määräenemmistövaatimusten vuoksi kynnyksen takana. Kirkolliskokouksen on se hyväksyttävä ¾ enemmistöllä. Toivottavasti uusiutuneella kirkolliskokouksella on siihen valmius.

Kun edellinen kirkolliskokous pyysi piispoilta ratkaisua tähän aviodilemmaan, mitähän sieltä odotettiin saatavan, jos tämä nyt tehty esitys ei kelpaa?

Olen kirkolliskokousedustajana osallistunut 12 vuoden aikana useisiin avioliittoa koskeviin äänestyksiin ja äänestänyt samaa sukupuolta olevien parien puolesta – aina on hävitty.

Ääripäissä pidetään omaa kantaa ainoana oikeana. Konservatiivien mielestä vain miehen ja naisen liitto on teologisesti mahdollinen, liberaalien mielestä vain yksi muoto, jossa ei oteta sukupuoleen kantaa, on ainoa oikea, ja sekin teologisin perustein. Kummallakaan suunnalla ei molempia pidetä mahdollisina.

Määräenemmistövaatimus estää kummankin puolen täydellisen voiton. On otettava toinenkin puoli huomioon ja suostuttava kompromissiin. Sellainen on kristityille yllättävän vaikeata.

Pelätäänkö ääripäissä, että avioliittokysymyksen ratkaisu heikentäisi niiden identiteettiä, kun ei olisi enää omaa joukkoa koossa pitävää vastustajaa?