tiistai, 18. heinäkuu 2017

Kerettiläinen kirkko?

Osa kirkon jäsenistä on sitä mieltä, että kirkko ei enää kannata oikeaa oppia. Onko siis kirkosta tullut harhaoppinen ja kerettiläinen?

Toimittaja, pappi Jaakko Heinimäki käsittelee kirjassaan Kerettiläisen käsikirja (Kirjapaja 2015) oikeiden ja väärien oppien kamppailua kristinuskon historian aikana. Kamppailu oli kiivainta ensimmäisten 500 vuoden aikana, mutta samoja kysymyksiä käsitellään edelleen ja kohtalaisen kiivaasti.

Usko ei ole yhtä kuin tieto, minkä vuoksi oikea käsitys siitä mitä uskotaan, on mielipide- ja neuvottelukysymys. Heinämäen mottona on kirkkoisä Augustinuksen lausahdus, että ”jos ymmärrät sen, se ei ole Jumala”. Ihminen voi uskoa Jumalan olemassaolon, mutta ei voi tuntea hänen olemustaan, vain jotain siitä.

Oikeaksi opiksi on muodostunut voittanut käsitys, häviäjät on leimattu kerettiläisiksi eli harhaoppisiksi,  heresiaksi.

Päätökset oikeasta opista tehtiin noina ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina kirkolliskokouksissa, joiden toimintaan myös maalliset hallitsijat enemmän tai vähemmän sekaantuivat. Oikea oppi on ollut myös vallankäytön väline – niin kirkossa kuin joskus valtiossakin.

Oikea ja väärä riippuvat näkökulmasta. Kristinusko syntyi Jeesuksen elämän ja toiminnan seuraajien toimesta juutalaisuuden keskellä. Valtavirtajuutalaisuuden kannalta kristinusko oli harhaoppi.

Luterilaiset katsoivat 1500-luvulla jatkavansa alkuperäistä kristinuskoa, kun katoliset olivat harhautuneet siitä. Katoliset tietysti katsoivat asian olevan päinvastoin.

Heinimäki toteaa, että harhaopit eivät välttämättä olleet radikaaleja, vaan monet harhaopeista syntyivät haluttomuudesta hypätä totutuista ajatustavoista uuteen. Ne olivatkin siis konservatiivisuutta.

”Kristinusko ei ole opinkappaleiden uskomista vaan elämän näkemistä jumalallisessa valossa” on yksi Heinimäen omista johtopäätöksistä.

Suuria kiistakysymyksiä on useita, ja kuten todettu, ainakin osa niistä elää yhä. Mitä tarkoittaa, että Jeesus oli ihminen ja Jumala yhtä aikaa? Käsitys kolmiyhteisestä Jumalasta (Isä, Poika ja Pyhä henki) on yksin kristinuskolle ominainen käsitys ja yksi ydinopeista, vaikka sitä rivijäsen ei välttämättä ymmärrä. Heinimäki tosin tulee senkin avanneeksi maallikonkin ymmärrettävällä tavalla. Peruskysymyksiä on, miten Raamattua on tulkittava?

Inhimillistä on, että omaa käsitystä pidetään ainoana oikeana, muita vääränä.

Oppikeskustelu sivuaa myös ajankohtaista avioliittokysymystä. Heinimäki sanoo, että kirkolla ei ole avioliitosta oppia vaan ”aikain saatossa” muuttunut käsitys ja opetus siitä.

Heinimäki kehottaa pitämään dogmin ja opinion, opin ja mielipiteet, erillään.

Hän lainaa ruotsalaisen Martin Lönnebon ajatusta uskonnollisuuden neljästä kielestä (henkilökohtainen kokemus, rakkauden teot, liturgia ja oppi), joita on käytettävä yhtä aikaa. Usko vääristyy, jos käyttää vain yhtä kieltä, kuten monissa harhaopeissa on menetelty.

Muutamia tunnetuimpia historian kuluessa hylätyistä harhaopeista:
Gnostilaiset erottivat tosiuskovaiset ja tapakristityt eri tasoille, mikä ei ole aivan vierasta meidänkään aikanamme.
Areiolaisuus ei pitänyt Jeesusta Jumalana, fiksuna ihmisenä tosin kyllä.
Donatolaisuudessa pidettiin kirkkoa vain pyhien yhteisönä, josta syntiset jäivät paitsi.
Pelagiolaisen käsityksen mukaan ihminen pystyy itsekurilla välttämään synnin. Pelagiolaisten mukaan armo oli kykyä välttää synti, mutta jos siihen ei kyennyt, seurasi tuomio. Luterilainen ajatus on toinen: syntiä ei kukaan ihminen kykene välttämään, mutta armo voi siitä pelastaa.

Näitä ja muita harhaoppeja sekä niistä aikojen kuluessa käytyä keskustelua Heinimäki kirjassaan avaa ja tulee samalla kuvanneeksi sitä, mihin ja miten me uskomme.

Monista asioista kristityt ovat eri mieltä, mikä ei Heinimäen mielestä ole ongelma, kunhan muutama ydinkohta nähdään samoin. Yksi erimieliyyden aihe, johon hän toivoisi muutosta,  on ehtoollinen. Siinä ei vielä toteudu Jeesuksen sanat "ottakaa ja juokaa tästä, te kaikki". Me vielä erottelemme ihmisiä ehtoollisen ja vähän muunkin suhteen.

Heinimäki päättää kirjansa reformaatiohenkisesti: ”Kukaan ei tule uskollaan autuaaksi. Ei kukaan. Sitä sanotaan armoksi."

lauantai, 24. kesäkuu 2017

Onko jumalanpalvelus koko seurakunnan juhla?

Jumalanpalvelusta on sanottu koko seurakunnan juhlaksi ja vielä siten, että se on kunkin seurakunnan näköinen. Mutta onko se sitä?

Nurmijärven seurakunnan viime vuoden tasekirjassa on jumalanpalveluselämän tavoitteiden toteutumista arvioitaessa todettu, että ”valitettavasti jumalanpalvelus ei ole nykyisellään koko seurakunnan kohtaaminen vaan pikemminkin oma erillinen työmuotonsa”.

Tasekirjaa kirkkovaltuustossa käsiteltäessä tästä kohdasta syntyi keskustelua. Asian esille ottaneiden valtuutettujen mielestä näin ei voi kirjoittaa seurakunnan toimintakertomukseen. Heidän mielestään jumalanpalvelus on osallistujamäärästä riippumatta seurakuntaelämän keskus.

Tämä on hengellisesti ja teologisesti totta. Kirkko syntyi jumalanpalveluksen ympärille, jumalanpalvelusyhteisöksi. Pitkään ajateltiin, että palvelus tapahtuu nimenomaan tuossa tilaisuudessa pyhäpäivänä. Silloin Jumala palvelee ihmistä ja ihmiset palvovat ja kiittävät Jumalaa.

Seurakuntien toiminta ylipäätään tarkoitti ennen 1900-lukua vain jumalanpalvelukseen kokoontumista kirkossa ja kirkollisia toimituksia kasteesta alkaen. Myöhemmin ajatus on laajentunut niin, että jumalanpalvelus voi tapahtua muuallakin ja muuna ajankohtana kuin vain yhdessä tilaisuudessa ja yhdessä paikassa.

Sittemmin diakonia, työ lasten ja nuorten parissa ja vaikkapa yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä varsinkin kaikki ihmisten oma arkinen työ on nähty jumalanpalveluksena.

Näin jumalanpalvelus toteutuu riippumatta siitä, miten nuo pyhäpäiväiset messut toteutetaan ja kuinka moni niihin osallistuu.

Tasekirjan arvioinnissa oli kyse sen arvioimisesta, miten noiden messujen toteuttamisessa oli juuri meidän seurakunnassamme onnistuttu. Arvioitiin ihmisten toiminnan tuloksia. Kyse ei ollut messun hengellisen merkityksen arvioinnista. Emme kykene mittaamaan, miten Jumala on messussa palvellut. Se on hyvin yksityinen kokemus.

 Edellä lainatun tasekirjan arvion taustalla ilmeisesti oli sen toteaminen, että kovin pieni osa seurakuntalaisista tai edes seurakunnan työntekijöistä osallistuu viikoittaiseen messuun, eikä se siinä mielessä ”läpäise” kaikkea seurakunnan toimintaa.

Toisaalta juuri kertomusvuonna 2016 yhä enemmän seurakuntalaiset (”vapaaehtoiset”, ”maallikot”) osallistuivat Nurmijärvellä messujen, siis jumalanpalvelusten valmisteluun ja toteuttamiseen. Siinä mielessä ”koko seurakunnan juhla” toteutui.

Tiedän, että paljon tehtiin messujen eteen töitä, ja tuntui usein, että onnistuttiin.

Vuoden 2016 toimintasuunnitelmassa ei jumalanpalvelukselle ollut asetettu tarkkoja tavoitteita, joten mittaaminenkin voi tapahtua vain yleisellä tasolla. Miten voisi mitata messun toteutuksen onnistumista? Olisiko mittarina kävijöiden ja avustavien seurakuntalaisten määrä? Entä miten mitataan laatua? Voisiko eteisessä olla kysely kirkkoväelle saarnan, musiikin ym onnistumisesta?

On syytä pohtia myös sitä, mitä osallistuminen tarkoittaa? Osallistuttiinko silloin enemmän, kun kirkossa lähes pakko käydä, mutta pappi toimitti sen yksin, eikä penkissä istuja välttämättä edes ymmärtänyt, mitä puhuttiin?

Milloin toteutuu se, että messu on juuri kunkin seurakunnan näköinen? Siihen voi vaikuttaa muun muassa seurakuntalaisten osallistuminen valmisteluun. Usein messu taitaa kuitenkin olla enemmän toimittavan papin näköinen ja hänen mielensä mukainen.

Vanhastaan tiedetään, että monille seurakuntalaisille on tärkeää, että jumalanpalveluksia järjestetään, vaikka he eivät itse kovin usein osallistuisikaan. Kirkossa rukoillaan kaikkien puolesta. Konfirmaatiomessuissa ja vaikkapa joulukirkoissa voi todeta koko (iso määrä ja laaja kirjo) seurakunnan osallistumisen juhlaan.

Oma kantani ja suhteeni messuun on, että ihmisen osa on yrittää toteuttaa sen mahdollisimman hyvin juuri meidän aikamme ihmisille. Ja seurakunnassa tehtävälle työlle on myös asetettava toiminnallisia tavoitteita ja niitä voidaan mitata.

Mutta olen myös sitä mieltä, että jumalanpalvelus tapahtuu muuallakin kuin kirkkotilassa. Samoin ei kirkossa käymisellä voi mitata ihmisten uskonnollisuutta saati uskoa. Hengellisen elämän muodotkin muuttuvat ajan mukana. Niinpä pyhäkoulujakin voidaan pitää nykyään arkena.

Ihmisten hengellisen elämän muotojen muuttumisen tunnustaminen on kirkossa erityisen vaikeata. Vanhoista muodoista ja tavoista yritetään kaikin tavoin ainoina oikeina pitää kiinni.

keskiviikko, 24. toukokuu 2017

Kirkkopäivät: "Kuunnellaan toisiamme"

Kirkkopäivien suuri teema tuntui tänä vuonna (Turku 19. - 21.5) olleen kirkon asema yhteiskunnassa ja ihmisten elämässä. Myös armosta puhuttiin paljon sekä konfliktien ehkäisemisestä ja ratkaisemisesta.

Kirkon ja valtion suhteet olivat nekin esillä. Siihen on nk. Paperittomiin suhtautuminen tuonut jännitettä.

Seuraavassa jotain minun muistiin merkitsemää.

Kirkon asema

Kirkon asema yhteiskunnassamme eikä varsinkaan ihmisten elämässä ei ole niin heikko tai heikentynyt kuin annetaan ymmärtää. Turussa käsiteltiin paljon juuri tätä aihetta.

Kirkko ja valtion on erotettu toisistaan, mutta niillä on läheinen vuorovaikutus. Minusta se on hyvä asia: kirkko edistää hyvää ja tuo toivoa.

Luterilaisuuden asemasta Suomessa käydyssä keskustelussa olivat esillä Raamatun vaikutus, eutanasia ja kuolema, rituaalit kuten avioliittoon vihkiminen, konfliktit ja sovinto.

Todettiin, että kristinusko on meissä, tiedostamme sitä tai emme. Vaikutus on kauan sitten syntynyttä. ”Minun uskontokäsitykseeni ei sisälly minkäänlaista väkivallan käyttöä.”

”Raamatussa on paljon viisautta, mutta myös ristiriitoja. Haaste on, miten sen kanssa kommunikoidaan?”

Presidentti

Huippukeskustelussa Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö ja ex-piispa Eero Huovinen käsittelivät maallisen ja hengellisen vallan suhdetta lähtökohtana mm. 10 käskyä ja uskontunnustus. Keskustelussa pohdittiin yhtäältä käskyn ja lain sekä toisaalta maallisen ja hengellisen tuomarin eroavuuksia.

Niinistö (juristi) sanoi oikeudentunnon olevan oikeudenmukaisuutta laajempi käsite.

Uskontunnustuksessa sanotaan, että ”on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”. Jumalan tuomio (viimeisenä päivänä) koetaan pelottavana, mutta onko se sitä? Tuomio voi olla myös myönteinen arvio tai armahtaminen.

Huovinen kysyi, kumpi armahtaa, tuomari vai Jumala, johon Niinistö totesi, että ”vahvemmalta voi odottaa enemmän armoa”.

Keskustelijat totesivat, että vastausta näihin kysymyksiin me emme voi tietää, ja päättivät dialogin Herra Armahda –rukoukseen.

Paperittomat

Keskusteluissa käsiteltiin monessa salissa tietysti myös pakolaiskysymystä. Pääministeri Juha Sipilän ja kansliapäällikkö Päivi Nergin puheenvuoroissa oli havaittavissa lievää ymmärtämystä turvapaikanhakijoita, jopa oleskelulupaa vaille jääneitä kohtaan, ainakin halusin kuulla niin.

Päivi Nerg mm. sanoi, että ilman lupaa jäänyt voisi hankkia työpaikan ja saada luvan, mutta tämä kohta jäi vähän auki.

Sekä Sipilä että Nerg toki toistivat myös niitä virallisia kantoja, (tekisi mieli sanoa, että liturgiaa), että ”emme voi kaikkia ottaa”, ”paperiton on laittomasti maassa”, ”meidän on noudattava samaa linjaa EU:n kanssa” jne.

Kirkon toimia kehuttiin kotouttamisessa ja kirkon mahdollisuuksia konfliktien ratkaisemisessa pidettiin tärkeinä.

Sipilä muistutti siitäkin, että konflikteja ratkaistaessa on tärkeä tuntea uskonnolliset tekijät. ”Uskontoa käytetään usein vihan lietsomiseen”, sanoi Sipilä. Yksi mittari on, ”miten toisuskoisia kutsutaan”.

Hädässä olevat

Muutamia mieleen jääneitä lauseita Kirkkopäiviltä: ”Ei saa pelätä auttaa hädässä olevia.” ”Kuunnellaan toisiamme.” ”Diakonia on ihmisen arvon uudelleen löytämistä.” ”Ympäristön tila on ihmiskunnan suurin haaste.” ”Tekojen takana ovat aina arvot.” ”Raamattu sisältää paljon viisautta ja ristiriitoja. Haasteena on, miten osaamme sen kanssa kommunikoida?” ”Vahvemmalta voi odottaa enemmän armoa.” ”Kirkko on kansainvälinen.”

Reformaatiovirsiä

Monenlaista sisältyi kolmen päivän ohjelmaan, kunkin valinnan mukaan. Aloitin uskontojournalismista, jota valottivat Kotimaan toimittajat.

Juicen ”virsikirjan” helmiä esittivät syvämerensukeltajat lauantain myöhäisiltana. Sai laulaa mukana harvemmin kuultuja tekstejä, joukossa todellisia reformaatiovirsiä, esimerkkinä vaikkapa Ekumeeninen jenkka. Järjestäjät kehottivat helposti närkästyviä etsimään muuta ohjelmaa.

Siionin virsikirja on uusiutunut ja Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Hautala on kirjoittanut aiheesta kiinnostavan kirjan ”Veisuun vuoksi”. Kirjassa hän kertoo uudistuksen ja virsien taustoja (Kirjapaja 2017).

Kirkkopäivät

Olen kirkkopäivä-fani. Olen käynyt niillä Hyvinkään päivistä alkaen vuonna 1993. Samoja aihepiirejä käsitellään vuodesta toiseen, mutta niiden sisältö muuttuu. Esimerkiksi lähimmäisyys painottuu nyt eri tavoin kuin 90-luvulla.

Parasta on ohjelman monipuolisuus ja runsaus. Ne ovat kirkkopäivien vahvuus, osa brändiä, ja samalla heikkous. Aina harmittaa, kun ei kaikkeen kiinnostavaa voi osallistua.

Ohjelma auttaa ymmärtämään oman ajan ilmiöitä ja näkemään eteenpäin.

Sinänsä on hyvä ajatus yhdistää erilaisia kirkon tapahtumia samaan paikkaan ja ajankohtaan, kuten nyt Kirkkopäivät ja Lähetysjuhlat tai ammattitapaamisia. Varjopuolena on, että se rajoittaa osallistumista varsinkin peruskirkkopäiväohjelmaan.

Kirkkopäivät on vajaata vuotta itsenäistä Suomea nuorempi asia, sillä ensimmäiset Kirkkopäivät pidettiin tammikuussa 1918 pari viikkoa ennen kansalaissodan puhkeamista. Seuraavat Kirkkopäivät ovat vuonna 2019 Jyväskylässä.

Kristuksen kirkko

Tällä kertaa kirkkopäiviin yhdistyivät Lähetysjuhlat, joka toi universaalin näkökulman Suomen sisäisen pohdinnan keskelle. Uusia lähettejä siunattiin työhön eri puolille maailmaa.

Päivät olivat ekumeeniset (kristillisten kirkon yhteyttä vaalivat), mistä osoituksena katolinen piispa Teemu Sippo saarnasi suvivirsimessussa päätöspäivänä tuomiokirkon torilla ja eri kirkkojen edustajia oli mukana muissa ohjelmissa.

Päätösmessussa liturgina toiminut arkkipiispa Kari Mäkinen sanoi, että ”liitymme tässä maailmanlaajuiseen Kristuksen kirkkoon”.  Jotenkin sykähdyttävää.

maanantai, 1. toukokuu 2017

Kirkolliskokousblogini

Kirjoitan kirkollisviikolla 2.-5.5. kuulumisia kirkolliskokouksesta Turusta blogissani os. https://markkuja.vuodatus.net/

 

lauantai, 22. huhtikuu 2017

Kunnioittava keskustelu vie eteenpäin

Uuden avioliittolain vaikutuksista kirkossa ja erityisesti Nurmijärven seurakunnassa on syntynyt vilkasta mielipiteen vaihtoa tämän lehden palstoilla. Kysymys on siitä, miten kirkossa suhtaudutaan uuden avioliittolain mahdollistamaan samaa sukupuolta olevien avioliittoon: saako heidät vihkiä kirkollisesti, tai edes siunata heidän liittonsa, vai ei kumpaakaan?

Taustalla näen kysymyksen, miten ylipäätään suhtaudutaan sukupuolivähemmistöihin, hyväksytäänkö heidät ehdoitta vai ei?

Kirkon ylin päättävä elin, kirkolliskokous, ei ole varsinaisesti ottanut vielä kantaa tähän. Kirkon kanta (että ei voida vihkiä kirkollisesti) perustuu tilanteeseen, jolloin avioliittolaki ei vielä mahdollistanut samaa sukupuolta olevien vihkimistä.

Kirkossa (tarkoittaa pappeja, luottamushenkilöitä ja jäseniä) ollaan tässä asiassa ainakin kolmea mieltä: 1) ei voida vihkiä eikä siunata, 2) voitaisiin vihkiä ja siunata, kunhan kirkolliskokous tekisi siitä päätöksen, 3) voitaisiin vihkiä jo nykyisten lakien ja säädösten perusteella. Ja vielä neljäntenä kantana, että voitaisiin ainakin siunata.
Kaikkia näitä perustellaan Raamatulla. Kysymys on raamatuntulkinnoista, kuten kirkkoherra omassa kirjoituksessaan toteaa.

Raamatun tekstit ovat syntyneet erilaisten tapojen ja tietojen vallitessa. Me etsimme vastauksia samoihin kysymyksiin kuin sen ajan ihmiset. Kysymme, mitä kristinuskon ydinsanoma tarkoittaa meidän aikanamme?

Jeesus rikkoi rajoja ja hyväksyi erilaiset ihmiset, heidätkin, joita hänen aikalaisensa syrjivät. Kaikki me olemme Jumalan luomia.
Uskomme mukaan Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä ja niin meidänkin on rakastettava lähimmäisiämme. Emme voi asettaa ehtoja Jumalan rakkaudelle.

Kirkolliskokouksessa asiaa käsitellään jälleen toukokuussa aloitteen pohjalta. Aloitteessa esitetään, että kirkollinen vihkiminen olisi mahdollista, mutta papeilla olisi omantunnon vapaus vihkiä tai olla vihkimättä. Käsittelyssä on myös kirkon luopuminen kokonaan vihkioikeudesta, siis juridisesta toimenpiteestä.

Sukupuolivähemmistöjä on meidänkin yhteiskunnassamme syrjitty eri tavoin viime vuosikymmeniin asti. Ensin se hylättiin rikoslaista, sitten sitä ei pidetty enää sairautena. Nyt kirkkokaan ei enää pidä homoutta syntinä. Sen ovat selvästi todenneet mm. piispat ja homot hyväksytään myös kirkon töihin.

Espoon hiippakunnassa yleinen käytäntö on toistaiseksi, että samaa sukupuolta olevia pareja ei kirkossa vihitä, mutta heidän puolestaan voidaan messussa ja kirkossa rukoilla, ja he voivat viettää hääjuhliaan seurakuntien tiloissa.

Meidän on opittava elämään erimielisyytemme kanssa ja jatkettava kunnioittavaa keskustelua. Meidän on ajateltava asiaa sukupuolivähemmistön kannalta, heitähän se varsinaisesti koskee.

Oma kantani on, että kirkon tulee vihkiä kaikki parit, joille se uuden avioliittolain mukaan on sallittua. Kirkossa pitää myös siunata heidät, jotka sitä kirkolta pyytävät. Uskomme mukaan Jumala on tässäkin tilanteessa meidän kanssamme.

Markku Jalava
kirkolliskokousedustaja,
kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja
 

* Kirjoitus julkaistiin Nurmijärven Uutisissa Lukijoilta-palstalla 22.4.2017. Aiheesta on samalla palstalla julkaistu runsaan viikon aikana useita kirjoituksia, joissa on oltu samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen puolesta ja vastaan tai siltä väliltä.