perjantai, 8. kesäkuu 2018

Kirkon rakenteet on betonoitu

Suomen 500-vuotiaan luterilaisen kirkon uudistamisesta puhutaan paljon. Kirkko on ikiaikainen, mutta ajassa elävien ihmisen yhteisö. Siksi sen pitäisi tavoitella kunakin aikana ihmisten arjen muotoja jotta alkuperäinen tarkoitus toteutuisi. Kirkko elää pysyvyyden ja muutoksen jännitteessä.

Visionäärit sanovat, että kirkon pitäisi olla ketterämpi. Se tarkoittaa muun muassa läpäiseviä rajoja ja joustavaa yhdessä tekemistä.

Se ei ole helppoa, sillä rakenteet on kirkossa ikään kuin betonoitu.

Kolme vuotta sitten kirkolliskokouksen asettama tulevaisuuskomitea esitti rakenteiden ja toimintatapojen keventämistä ja joustavoittamista. Jo sitä ennen yhden nelivuotisen kirkolliskokouskauden ajan valmisteltiin seurakuntarakenteiden uudelleen järjestelyä, toki perusseurakunnat säilyttäen.

Rakenteiden ohentamiseen on aiheelliset perustelut. Taloudelliset resurssit supistuvat, jäsenistö vähenee ja ikääntyy. Maailma muuttuu nopeaan tahtiin, jolloin pysyäkseen ”keskellä kylää” kirkonkin pitäisi olla ketterämpi.

Tahtoa keventää ja uudistaa on siis ollut, mutta mitä on tapahtunut? Yritystä pieneen pintaremonttiin on siellä täällä, mutta kovin suuria muutoksia varotaan. Joku sanoi kerran, että kirkossa rakastetaan hallintoa. Siihen voisi lisätä, että myös rakenteista tykätään. Niiden muutoksia kavahdetaan.

Kaikki puolustavat omaa reviiriään. Kirkkohallitus pelkää taloudellisen sopeuttamisen tuntuvan myös käytännössä eli johtava rakenteellisiin muutoksiin.

Hiippakunnat ja kapitulit varjelevat omaa tilaansa. Seurakunnat puolustavat omaisuuttaan ja itsenäisyyttään, vaikka toiminnan kanssa olisi jo vähän niin ja näin. Ammattijärjestöt yrittävät pitää toimialarajansa läpäisemättöminä. Ammattikunnan koko ja asema tai seurakunnan ja pienyhteisön itsenäisuus ovat kirkkoa tärkeämpää.

Työalat ylittäviä virkoja on äärimmäisen vaikea perustaa ja yhteistyökin yli kaikkien rajojen (=ammattikunnat, seurakunnat, kirkkopiirit, hiippakunnat, herätysliikkeet jne) takkuaa. Esteenä ovat muiden muassa johtosuhteet, ammatti-identiteetit ja erilaiset työaikamuodot. Joskus kieliraja tulee ylittämättömänä esteen vastaan.

Oppi on teologinen sementti, jolla muurien kestävyys varmistetaan.

Yksittäinen kirkon jäsen on valovuoden päässä tuosta kaikesta. Hän keskustelee suoraan Luojansa kanssa.

lauantai, 19. toukokuu 2018

Kirkolliskokoukselta avioliittoasiaan välipäätös

Finaalipäivä toi avioliittokeskusteluun jonkinlaisen ratkaisun

Kirkolliskokouksessa käsiteltiin viime viikolla aloitetta samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kolmena päivänä.

Alusta lähtien oli selvää, että perustevaliokunnan esityksestä tullaan äänestämään, mutta mitkä ovat voimasuhteet? Valiokunta esitti, että 1) aloite jätetään raukeamaan ja 2) piispojen tulee valmistella kunnioittavan keskustelun käymistä eri mieltä olevien kesken.

Jo keskiviikkona teki piispa Björn Vikström vastaehdotuksen tuohon ensimmäiseen ponteen (1), että aloitetta ei hylätä, vaan siihen sisältyvän asian käsittelyä jatketaan piispainkokouksessa, joka voi siihen päätyessään tuoda sen uudelleen kirkolliskokouksen täysistuntoon.

Keskiviikkona ja torstaina keskustelu kulki tuttuja polkuja, oltiin puolesta ja vastaan. Tuntui mahdolliselta, että käsittely jatkuu marraskuussa.

Perjantaina aamupäivällä siirryttiin finaaliin tai tämän kertaiseen loppulukuun, kun Arto Antturi teki uuden avauksen. Suunnistustermiä käyttäen tultiin loppuviitoitukselle.

Antturi sanoi nyt olevan tärkeintä päästä eteenpäin. Hän kannatti ensimmäisen ponnen (1) hyväksymistä valiokunnan esittämässä muodossa ja ehdotti toiseen ponteen (2) lisäystä, jossa pyydetään piispainkokousta selvittämään vaihtoehtoja avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi.

Se oli melkein sama kuin Vikströmin esitys, mutta Antturin esityksessä aloite jätettiin raukeamaan, Vikströmin esityksessä aloitteen sisältämän asian valmistelua olisi jatkettu. Melkoista semantiikka, mutta joillekin se tuntui olevan kynnyskysymys.

Nyt edettiin kohti keskustelun päättymistä ja äänestyksiä.

Tapio Luoma otti hänkin askeleen eteenpäin eilisestä kannastaan eli hän oli valmis kannattamaan Antturin esitystä vaihtoehtojen etsimiseksi, kun hän edellisenä päivänä kannatti valiokunnan perusesitystä, ponsia 1 ja 2. Valiokuntahan toivoi piispoilta vain kunnioittavan keskustelun edistämistä.

Tässä vaiheessa käytiin keskustelu siitä, tarvitaanko ¾ määräenemmistö vai riittääkö yksinkertainen enemmistö. Määräenemmistöä vaativat homoparien vihkimisen vastustajat. Vikström sai useaan kertaan selvittää, mitä hänen esityksensä tarkoitti.

Lopputulos oli, että yksinkertainen enemmistö riittää Vikströmin ja Antturin ponsiehdotusten hyväksymiseen, koska niissä ehdotetaan vain valmistelun jatkamista. Tuon toteamiseen tarvittiin pieni neuvottelutauko ja lainoppineen asiantuntijan Veli-Pekka Viljasen kuuleminen.

Ensimmäisessä äänestyksessä olivat vastakkain valiokunnan esitys aloitteen hylkäämisestä ja Vikströmin esitys valmistelun jatkamisesta piispainkokouksessa. Valiokunnan esitys voitti ääniin 59 – 46.

Toisessa äänestyksessä otettiin kantaa valiokunnan ja Antturin esityksen kesken. Antturin esitys, että piispat etsivät vaihtoehtoja erimielisyyden ratkaisemiseksi voitti äänin 73 – 32.

****

Muutamia otteita keskustelusta:

Pasi Palmu: ”Ymmärrys on kasvanut tämän viikon aikana. Mekin olemme aikamme lapsia”, jolla hän tarkoitti, että tämän ajan muotiajatukset muuttuvat aikanaan toisiksi.

Jarmo Leppäniemi sanoi avioliitossa kaikkein oleellisinta olevan jonkin muun kuin sukupuolikokemuksien. ”Avioliittoon kuuluu syvä sitoutuminen.”

Meri-Anna Hintsala käsitteli aihetta tutkijan otteella. Hän arveli, että ei niinkään käsitys avioliitosta vaan ymmärrys seksuaalisuudesta on muuttunut.

Pekka Niiranen: ”Täällä on löydetty erilaisia Luthereita.” Hän viittasi siihen, että usein viitataan ja tukeudutaan Lutheriin, mutta tuolta reformaattorilta löytyy erilaisia mielipiteitä.

Johan Lumijärvi, joka on perustevaliokunnan jäsen, muistutti, että mietinnön kannalla olleet eivät tehneet sitä ilkeyttään, vaan ”se on meille omantunnon asia”.

Marjaana Toiviainen käytti voimakkaan puheenvuoron, jossa sanoi muuttaneensa kantansa. Kun hän aikaisemmin kannatti vain yhtä avioliittokantaa kirkolle (että kaikki on vihittävä), nyt hän voi hyväksyä, että papit voivat vihkiä tai olla vihkimättä eli on kaksi käsitystä.

Rolf Steffansson: ”Meillä ei ole vaihtoehtoja. Keskustelua on jatkettava.”

Jaakko Weuro: ” Luotan piispoihin, että he löytävät ratkaisun, ja rukoilen heidän puolestaan.

****

Lounaalla arvioitiin, oliko otettu neljännes vai puoli askelta eteenpäin. Vaikka aloite samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä jätettiin raukeamaan, jäi kuitenkin ovi auki, että asian selvittäminen jatkuu. Piispoilta voi tulla – joskus – jokin esitys tai sitten ei. Taisivat kaikki olla ainakin vähän tyytyväisiä, kun aloite tuli tyrmättyä ja kun asian käsittely jatkuu.

Se myönnettiin, että kenenkään etu ei ole, että nykyinen kaksijakoinen tilanne jatkuisi. Äänestysnumerot osoittivat selvästi, että kirkossa on vahvasti kaksi kantaa samaa sukupuolta olevien vihkimiseen. Molempia kantoja perustellaan Raamatulla ja ollaan vakavalla mielellä.

Yksikään puhuja ei tainnut enää sanoa homoutta synniksi, mitä tapahtui vielä viime marraskuussa.

Jokin ratkaisu tähän on piispoilta tultava, jos ja kun heidän tehtävänsä on ykseyden vaaliminen, ja sitä tehtävää usein korostavat. Rohkaisevaa oli, että kesäkuussa aloittavan uuden arkkipiispan Tapio Luomankin kannassa oli liikkumavaraa.

Vaikka viikon alkupuolella avioliittokeskustelussa olivat kaikki vielä vanhoissa asemissa, loppuviikolla ja varsinkin viimeisen tunnin aikana alkoi liike eteenpäin.

****

 

Viikko päättyi jäähyväisiin. Kari Mäkisen lailla myös Oulun piispa Samuel Salmi oli viimeistä kertaa kirkolliskokouksessa jäsenenä. 18 vuotta piispana ollut Samuel Salmi on piispoista virkaiältään vanhin. Hänen piispakautensa päättyy lokakuussa. Piispanvaali on käynnissä Oulun lisäksi myös Espoossa.

Mäkinen totesi kautensa alkaneen kahdeksan vuotta sitten avioliittokeskustelulla ja siihen se myös päättyi. Hän sanoi puheiden sävyn muuttuneen. ”Kahdeksan vuotta sitten keskustelu oli jyrkempää kuin nyt.”

Kirkolliskokouksen 2. varapuheenjohtaja Johannes Leppänen sanoi Mäkisen olleen tasapuolinen ja turvallinen puheenjohtaja.

Yksi ajanjakso oli päättynyt ja uusi alkanut.

tiistai, 15. toukokuu 2018

Kirkolliskokousblogi

Kirjoitan kirkolliskokouksen kuulumisia päivittäin blogissa os. https://markkuja.vuodatus.net/

 

tiistai, 8. toukokuu 2018

Miten tavoittaa seurakuntalaiset?

Espoon hiippakunnan kirkolliskokousedustajat tapasivat seurakuntalaisia Tuusulassa.

Jäsenet muodostavat seurakunnan, mutta miten seurakuntalaisten yhteys syntyy ja toimii? Mitä jäsenyys merkitsee ja saako jäsen sitä, mitä haluaa ja tarvitsee? Mitä tehdä, että kirkko olisi ihmisille tärkeä?

Miten ylipäätään tavoitetaan seurakuntalaiset?

Tällaisia perustavaa laatua olevia kysymyksiä nousi esiin, kun kirkolliskokousedustajat keskustelivat viime sunnuntaina Tuusulan Kirkkotuvassa kirkkoväen kanssa. Kiitoksia tuusulalaisille hyvästä keskustelusta ja Tapio Tähtiselle keskustelun juontamisesta ja pastori Johan Savolalle uusien virsien säestämisestä!

Keskustelussa tuotiin esiin monia hyviä vastauksia em. kysymyksiin.

Varajäsenenä tämän kevään istuntoon osallistuva, Vantaan seurakuntien viestintäpäällikkö Meri-Anna Hintsala muistutti, että ensin on tiedettävä, keitä omassa seurakunnassa asuu.

Seurakunnat eivät ole väestöltään samanlaisia. Ikä ja ammatit, elintavat ja harrastukset, myös suhde seurakuntaan vaihtelevat. Näin toiminnankin on oltava soveltuvilta osin erilaista. Siltä pohjalta mietitään, miten juuri oman seurakunnan jäsenet tavoitetaan.

Hän toi esiin myös sen faktan, että valtaosa seurakuntalaisista on nykyään yhteydessä kirkkoon ensisijaisesti median välityksellä.

Ensiarvoisen tärkeänä pidettiin, että seurakunnasta otetaan yhteyttä ihmisiin: kirje silloin tällöin, tekstiviesti, tapaaminen kadulla ja tietysti varsinaiset mediat kuten lehti ja sosiaalinen media.

Itse olen kirkon luottamushenkilönä ajanut kieliasiaa eli on puhuttava kieltä, jota nykyihmiset ymmärtävät. Se ei ole itsestään selvää, sillä suomeakin voidaan puhua monella tavalla. ”Insinööreillä ja teologeilla on oma ammattislanginsa, jota käyttävät, mutta jota muut eivät välttämättä ymmärrä”.

Tästä saatiin Tuusulan messussa esimerkki. Messu oli hienosti suunniteltu ja toteutettu, liturgia ok ja saarna havainnollinen ja ymmärrettävä, mutta mm. liturgiset laulut, jotka yleensä lauletaan yhdessä suomeksi, nyt ne kuunneltiin latinaksi taitavan kuoron esittäminä. Korkeatasoista, mutta tavallisen kirkon penkissä istuvan kannalta melko vierasta. En edes huomannut, että siinä esimerkiksi kuunneltiin uskontunnustuskin latinaksi.

Samalla tavalla harvoin kirkossa käyvältä voi kirkon normaalikieli jäädä ymmärtämättä, jos ”puhutaan kirkkoa” tai kuten myös sanotaan ”kaanaankieltä”.

Kristinuskon ydinsanoman tulisi tulla todeksi meidän aikamme ihmisten arjen elämässä.

Kirkon harjoittama diakonia eli ihmisten auttaminen on monelle yksi syy kuulua kirkkoon. Usein sanotaan, että ”ihmiset eivät tiedä, kuinka paljon hyvää kirkossa ja seurakunnissa tehdään lähimmäisten hyväksi”. ”Jos tietäisivät, he eivät eroaisi kirkosta”, väitetään.

Kirkon ja seurakuntien viestintä on kuitenkin jo vuosikymmenten ajan yrittänyt tehdä kirkon työtä tunnetuksi. Miksi viesti ei mene perille?

Kirkossa yritetään keventää rakenteita (hallintoa, päätöksenteon muotoja, päällekkäisiä toimintoja esim. koulutuksessa), jotta resursseja jäisi mahdollisimman paljon varsinaiseen perustoimintaan, painotti kirkolliskokouksen talousvaliokunnan puheenjohtaja Tapio Tähtinen.

Työ on vaikeata, sillä kaikki ”luopuminen on lähes mahdotonta”. Mieluummin halutaan lisää resursseja.

Jäsendemokratia on yksi seurakuntalaisten osallistumiskanava. Syksyllä on seurakuntavaalit, joissa valitaan uudet kirkkovaltuustot seurakuntiin, ja valtuutetut myöhemmin valitsevat uuden kirkolliskokouksen. Äänestysinto on kuitenkin laimeaa, miten sen saisi nostettua? Se on myös mittari, joka kertoo jotain yhteisön tilasta.

Vaaleihin osallistuminen tulisi tehdä nykyistä helpommaksi ja saada seurakuntalaiset osallistumaan ehdokkaina ja äänestäjinä.

Kerroimme myös keskustelun kuluessa kirkolliskokouksessa ensi viikolla esille tulevista asioista kuten kirkkolain selkeyttämisestä eli kodifioinnista, talousasioista ja tulevaisuushankkeista. Avioliitosta ei tällä kertaa juuri puhuttu kuin ”pienissä pöydissä”.

lauantai, 31. maaliskuu 2018

Ristiinnaulitse!

Ihmiset ottivat aasilla ratsastaneen Jeesuksen hurraten vastaan pääsiäisjuhlille. Väkijoukon kanta muuttui pian ja jo ennen juhlien alkua Pilatuksen kysymykseen, ”mitä minä sitten tälle Jeesukselle” huudettiin melkein yhteen ääneen ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!”

Se oli sen ajan ”sosiaalista mediaa”, jona palveli torikokous. Meidän aikanamme mielet kääntyvät yhtä helposti tuohon ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!” huutoon. Sosiaalinen media tosin nykytekniikalla laajentaa ja voimistaa reaktiot moninkertaisiksi. Somen tuomio saattaa olla globaali ja totaalinen.

Aika ajoin – siis kerran vuodessa – keskustellaan ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisen historiallisuudesta, siis onko niin todella tapahtunut, kuten Raamatussa ja kristillisessä perinteessä sanotaan. Osa on historiaa, osa uskon varassa.

Tuntemukseni on, että ihmisten käyttäytyminen ei ole Jeesuksen kärsimyshistorian ajoista paljon muuttunut. Moni pesee tänäänkin kätensä Pilatuksen lailla siirtäen syyn muiden niskoille. Vastuun ottajia ja kantajia on vähän.

Moni pelkää puuttua vääryyteen, vaikka sen huomaisikin. Turvallisempaa on pelastaa oma nahka ja juosta piiloon.

Pietarikin pelkäsi ja kielsi tuntemasta mestariaan, joka oli pulassa. Nikodemus yritti suuressa neuvostossa puolustaa Häntä, mutta ei hänen äänensä kuulunut. Sotilaat pilkkasivat voimansa tunnossa pulassa olevaa ihmistä ja pelasivat noppaa Hänen vaatteistaan.

Nämä tapahtuvat tulivat mieleeni seuratessa elokuvaväen Jussi-gaalaa, jossa palkittiin vuoden parhaita elokuvia ja niiden tekijöitä.

Elokuvaohjaaja Aku Louhimies oli juhlassa ristiinnaulittavana, jonka päälle jokaisen piti sylkäistä jotain. Hänen työtavoissaan voi olla paljon moitittavaa, enkä epäile niistä kertoneiden naisnäyttelijöiden puheita, mutta oliko Louhimiehen kohtelu gaalassa missään suhteessa hänen tekoihinsa? Hänet pistettiin yksin kepin nokkaan kärsimään.

Pisteenä iin päälle oli kulttuuriministeri Sampo Terhon kieltäytyminen jakamasta kansan päättämää palkintoa hienolle elokuvalle ja sen ohjaajalle.

Milloin syyttäjä syyllistyy samaan, kuin mistä syyttää toista? Onko oikeutettua kiusata kiusaajaa? Jeesus käytti toista tapaa, käänsi toisen poskensa.

Joka päivä nähdään maailmalla, ettei kostonkierre johda mihinkään.

Piispa Kalliala totesi pitkäperjantain nojatuolikirkossa, että ”Golgatan risti on meidän keskellämme”. Lähimmäisiä ristiinnaulitaan yhä.

Hyvä neuvo olisi kohdella muita siten, kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Sitä on kuitenkin vaikea ellei mahdotonta noudattaa, ainakin minusta.

Mutta uskomme mukaan, myös pääsiäinen ja ylösnousemus ovat totta. Pääsiäinen on valo pitkänkin tunnelin päässä.