lauantai, 31. maaliskuu 2018

Ristiinnaulitse!

Ihmiset ottivat aasilla ratsastaneen Jeesuksen hurraten vastaan pääsiäisjuhlille. Väkijoukon kanta muuttui pian ja jo ennen juhlien alkua Pilatuksen kysymykseen, ”mitä minä sitten tälle Jeesukselle” huudettiin melkein yhteen ääneen ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!”

Se oli sen ajan ”sosiaalista mediaa”, jona palveli torikokous. Meidän aikanamme mielet kääntyvät yhtä helposti tuohon ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!” huutoon. Sosiaalinen media tosin nykytekniikalla laajentaa ja voimistaa reaktiot moninkertaisiksi. Somen tuomio saattaa olla globaali ja totaalinen.

Aika ajoin – siis kerran vuodessa – keskustellaan ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisen historiallisuudesta, siis onko niin todella tapahtunut, kuten Raamatussa ja kristillisessä perinteessä sanotaan. Osa on historiaa, osa uskon varassa.

Tuntemukseni on, että ihmisten käyttäytyminen ei ole Jeesuksen kärsimyshistorian ajoista paljon muuttunut. Moni pesee tänäänkin kätensä Pilatuksen lailla siirtäen syyn muiden niskoille. Vastuun ottajia ja kantajia on vähän.

Moni pelkää puuttua vääryyteen, vaikka sen huomaisikin. Turvallisempaa on pelastaa oma nahka ja juosta piiloon.

Pietarikin pelkäsi ja kielsi tuntemasta mestariaan, joka oli pulassa. Nikodemus yritti suuressa neuvostossa puolustaa Häntä, mutta ei hänen äänensä kuulunut. Sotilaat pilkkasivat voimansa tunnossa pulassa olevaa ihmistä ja pelasivat noppaa Hänen vaatteistaan.

Nämä tapahtuvat tulivat mieleeni seuratessa elokuvaväen Jussi-gaalaa, jossa palkittiin vuoden parhaita elokuvia ja niiden tekijöitä.

Elokuvaohjaaja Aku Louhimies oli juhlassa ristiinnaulittavana, jonka päälle jokaisen piti sylkäistä jotain. Hänen työtavoissaan voi olla paljon moitittavaa, enkä epäile niistä kertoneiden naisnäyttelijöiden puheita, mutta oliko Louhimiehen kohtelu gaalassa missään suhteessa hänen tekoihinsa? Hänet pistettiin yksin kepin nokkaan kärsimään.

Pisteenä iin päälle oli kulttuuriministeri Sampo Terhon kieltäytyminen jakamasta kansan päättämää palkintoa hienolle elokuvalle ja sen ohjaajalle.

Milloin syyttäjä syyllistyy samaan, kuin mistä syyttää toista? Onko oikeutettua kiusata kiusaajaa? Jeesus käytti toista tapaa, käänsi toisen poskensa.

Joka päivä nähdään maailmalla, ettei kostonkierre johda mihinkään.

Piispa Kalliala totesi pitkäperjantain nojatuolikirkossa, että ”Golgatan risti on meidän keskellämme”. Lähimmäisiä ristiinnaulitaan yhä.

Hyvä neuvo olisi kohdella muita siten, kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Sitä on kuitenkin vaikea ellei mahdotonta noudattaa, ainakin minusta.

Mutta uskomme mukaan, myös pääsiäinen ja ylösnousemus ovat totta. Pääsiäinen on valo pitkänkin tunnelin päässä.

lauantai, 10. maaliskuu 2018

Kunpa mikään ei muuttuisi

Viestintäteknologian kiihkeän muutoksen keskellä eräässä työyhteisössä minulle esitettiin toivomus, että emmekö voisi olla koko ajan muuttamatta kaikkea?

Vain muutos on pysyvää, sanotaan, mutta samalla sitä tuskaillaan. Moni sisimmässään toivoo, että kunpa mikään ei muuttuisi. Varsinkin, jos oma elämä on raiteillaan.

Aikoinaan suorastaan vallankumouksellisena uudistusliikkeenä aloittanut kristillinen kirkkokin mielletään nykyään muutoksen vastustajaksi. Maailmanlaajuisessa kirkossa on tässä toki eroja, tiellä kuljetaan vähän eri tahtiin.

Suomenkin kirkossa jäsenistö on tässä mielessä varsin heterogeeninen, mutta varsinkin valtaa pitävien enemmistö suhtautuu muutoksiin pidättyvästi. Muutokset koetaan uhaksi.

Niinpä sillä suunnalla on tervehditty tyydytyksellä äsken käydyn arkkipiispanvaalin tulosta. Uuden arkkipiispan Tapio Luoman toivotaan kykenevän ainakin jarruttamaan muutosta ja uudistuksia. Hän on kuitenkin kuvannut itseään keskitien kulkijaksi, jolle uudistuksetkin ovat mahdollisia.

Muutosvastarinta lienee inhimillinen ominaisuus, jota esiintyy keskuudessamme ja yhteiskunnassa laajasti. Onneksi nuoret ovat ennakkoluulottomampia.

****

Olen ollut kirkolliskokouksen jäsenenä kuusi vuotta ja ollut mukana esittämässä ja kannattamassa useita uudistuksia. Vaaleissa olen kannattanut uudistusmielisiä ehdokkaita.

Pääsääntöisesti olen ollut hävinneellä puolella tai uudistuksia on tehty pienen pieninä askeleina. Joskus enemmistö on kannattunut uudistusta, mutta se on kaatunut määräenemmistön puuttumiseen.

Uudistusesitykset ovat koskeneet kirkon taloutta, hallintoa ja demokratiaa tai tasa-arvon toteutumista. Usein on ollut kyse varsin maallisista käytännöistä, mutta joskus myös kristillisen Sanoman soveltamisesta nykyaikana. Hengellisissä asioissa on kyse siitä, miten Raamattua meidän aikanamme tulisi tulkita.

Jos haluaa olla todennäköisimmin voittavalla puolella (luottamushenkilö toivoo tietysti oman kantansa voittavan), kannattaa vastustaa varsinkin isoja uudistuksia. Ideana niihin vielä saatetaan suhtautua varovaisen myönteisesti, mutta kun tulee lopullisen päätöksen aika, koetaan turvallisemmaksi olla vastaan.

****

Muutosta sinällään on vaikea vastustaa. Ihmisten arki, elämänpiiri ja yhteiskunta muuttuvat, haluamme sitä tai emme. Tiede tuottaa uutta tietoa ihmisestä ja maailmasta. Elinkeinot, tavat ja kieli, jopa arvot ja ajattelutavat muuttuvat. Kyse onkin siitä, miten kirkko (kokonaisuutena, mielikuvana, järjestyksensä puolesta) siihen suhtautuu.

Ymmärrän, että jatkuva muutos voi ahdistaa. Joka päivä tulee jotain uutta, johon pitäisi taipua ja osaa ottaa se huomioon. Pysyisipä siis edes kirkko vanhalla kannalla?

Kirkko on turvan, mutta myös tulevaisuuden ja toivon antaja. Kirkossa olemme tiellä eteenpäin, emme voi palata entiseen.

Kristinusko perustuu käsitykseemme Jumalasta ja Hänen ilmoitukseensa, Raamattuun ja pitkään traditioon (maallikon sanoitus). Eri aikoina ja eri yhteiskunnissa niitä on kuitenkin tulkittava, jotta ydin säilyisi samana.

Ellei uusia tulkintoja tehdä, kasvaa kirkon ja ihmisten arjen välille juopa, joka johtaa kirkon merkityksen vähenemiseen. Kirkko ajautuu periferiaan, jossa sen tarkoitus ei toteudu.

Jäsenenä hiukan ihmettelen sitä, että muutoksia vastustettaessa usein vedotaan 500 vuoden takaisiin ajatuksiin kristillisen Sanoman soveltamisesta (Luther, Tunnustuskirjat).

Siinä kiinalaisen ajattelijan toteamuksessa, että ”vain se, mikä muuttuu, voi säilyä” (Emmi Itäranta: Teemestarin kirja), on minusta paljon perää.

0

maanantai, 19. helmikuu 2018

Onko kirkko veturi vai peräpään valvoja?

Arkkipiispaehdokkaiden välillä syntyi Turun tuomiokirkossa oikeaa dialogia

Arkkipiispanvaalin toisen kierroksen ”virallinen” keskustelu ehdokkaiden kesken käytiin perjantaina Turun tuomiokirkossa.

Keskustelun juontaja Antti Korhonen Yleltä kysyi alkukevennyksenä, mikä yhteys ehdokkailla Tapio Luoma ja Björn Vikström on tähän kirkkoon.

Luomaan käynnit lapsena ja nuorena siellä olivat tehneet häneen suuren vaikutuksen. Vikström puolestaan oli kastettu tuomiokirkossa ja hänellä oli siellä myös työkokemusta.

Keskustelu noudatteli pääosin 1. kierroksen paneelien teemoja, mutta oli jotain uuttakin. Kun ehdokkaita oli vain kaksi, päästiin vähän syvemmälle aiheissa ja syntyi luontevaa dialogiakin.

****

Herätysliikkeet nousivat osin uudella tavalla esille. Tapio Luoma arveli herätysliiketaustaisten äänestäjien olleen Ville Auvisen takana 1. kierroksella ja että Auvinen oli herätysliikkeiden ehdokas.

Rohkenen epäillä tätä, sillä herätysliikkeet ja niiden kannattajat eivät ole yhtenäinen ja samoin ajatteleva joukko. Osa voi ajatella Ville Auvisen tapaan kielteisesti naisten pappeudesta ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta, mutta monet ovat myös aivan eri mieltä.

Oma tuntumani on, että herätysliikeväkeä oli kaikkien ehdokkaiden kannattajissa, ja on myös toisen kierroksen ehdokkaiden tukijoina.

Jossain aikaisemmassa paneelissa käytiin keskustelua myös herätysliikkeiden asemasta; miten uudistusliikkeistä on tullut  jarruttajia? Toki tässäkin on liikkeiden ja niiden kannattajien välilläl eroja.

****

Samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kirkollisesti avioliittoon syntyi nyt hieman aikaisemmasta poikkeava keskustelu. Vikström haastoi Luoman perustelemaan, miksi hän ei tuota kirkollista vihkimistä kannata.

Luoma sanoi tuntevansa hämmennystä tämän perinteisestä poikkeavan uuden tavan äärellä. Hän sanoi myös suuren osan suomalaisista tottuneen ajattelemaan avioliitosta miehen ja naisen välisenä ja vaatii aikaa muuttaa käsityksiä. Se tapahtuu hänen mukaansa jatkamalla keskustelua aiheesta.

Vikström puolestaan perusteli omaa kantaansa Raamatulla, jossa ihmiset ovat tasa-arvoisia Jumalan edessä. ”Näin emme mekään voi asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan.” Kirkon käsitys tasa-arvosta nousee Vikströmin mielestä kristinuskon ytimestä, ei eduskunnan tai yhteiskunnan vaatimuksesta.

Maallikon kysymys tähän on, että miksei kirkko ole kyennyt olemaan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden ajamisessa edelläkävijä, vaan tulee usein jälkijunassa? Huolta pitää tuntea myös siitä, miten sukupuolivähemmistöt kokevat sen, että enemmistö vain totuttelee heidän hyväksymiseensä.

****

Kirkko ja yhteiskunta on perinteinen, mutta aina ajankohtainen aihe. Mikä on maallisen ja hengellisen suhde? Onko kirkko vain tuonpuoleista varten?

Molemmat ehdokkaat pitivät itsestään selvänä, että kirkko puolustaa hädässä tai vaikeassa asemassa olevia ihmisiä ja osoittaa lähimmäisenrakkautta näin käytännössä. ”Se ei ole mikään pr-temppu, vaan osa kirkon olemusta.”

Kirkko puolustaa heitä, joiden ääni ei kuulu, ja toimii myös yhteiskunnan omatuntona. Tässä arkkipiispa on yksi kirkon äänistä.

Keskustelussa käsiteltiin monia muitakin kiinnostavia ja tärkeitä aiheita, kuten raamatuntulkintaa, ekumeniaa ja papin uskoa.

Keskustelu lienee vielä katsottavissa Yle Areenassa https://areena.yle.fi/1-4361902

sunnuntai, 4. helmikuu 2018

Monta kohua ja yksi teologinen kysymys Helsingin paneelissa

”Aloitetaan kohuista, että saadaan ne alta pois”, avasi arkkipiispanvaalin 1. kierroksen viimeisen yhteisen keskustelun sen erinomaiseksi osoittautunut juontaja, toimittaja Anna-Stina Nykänen Helsingin Sanomatalossa.

Ensimmäinen kohu oli Laajasalo. Käsiteltiin siis Helsingin uuden piispan Teemun rahan käyttöä edellisessä virassa Kallion kirkkoherrana.

Korostettiin anteeksiantoa ja armoa. Se tyydytti, että asia tutkitaan.

Huolta kannettiin kirkon maineesta. Björn Vikström totesi kyllä, että ei kirkko ole olemassa maineen takia, mutta luottamus on tärkeä.

Tapio Luoma sanoi kirkon aikoinaan olleen nuhteettomuuden valvoja yhteiskunnassa, mutta nyt myös kirkon väki on valvonnan kohteena.

Toinen kohu koski samaa sukupuolta parien kirkollista vihkimistä. Tuleeko kirkko jälkijunassa? Siinä asetelma oli entisellään: ehdokkaat Vikström, Kantola ja Inkinen kannattavat ja kiirehtivät vihkimistä, Auvinen ja Luoma vastustavat.

Tähän liittyi kysymys naisen mahdollisuudesta toimia pappina, mikä edelleen tuntuu olevan ainakin pienen kohun aihe. Auvinen ei vihkisi piispana naista papin virkaan, mutta antaisi toisen piispan vihkiä. Hänen tulkintansa oli tässä siis väljempi kuin samaa sukupuolta olevien avioparien kohdalla.

Paperittomat oli kolmas kohu. Miten kirkko suhtautuu turvapaikanhakijoihin, joille ei ole myönnetty turvapaikkaa. ”Autetaan, mutta ei piilotella” oli yhteinen kanta. Puhuttiin kirkkoturvasta ja lähimmäisen auttamisesta hädässä. Tärkeänä pidettiin myös, että kirkko osallistuu aihetta koskevaan keskusteluun.

Tuon aiheen alalaji on pakolaisten kääntyminen kristinuskoon, jonka aitoutta maahanmuuttoviranomaiset saattavat epäillä. Kastetta kuitenkin edeltää rippikoulu, jossa perusteet opetetaan ja vakaumus syntyy tai ei synny.

Muslimit – ovatko he uhka vai mahdollisuus kirkon kannalta tai yleisemmin yhteiskunnassa? Vikströmin mielestä vieraat uskonnot eivät ole uhka. Dialogi heidän kanssaan on tärkeätä ja näin mekin voimme arvioida omaa kristillisyyttämme.

Muslimeja ei pidetty käännytyksen kohteena. Lähetystehtävää riittää Suomessa jo omissakin kansalaisissa, siis valtaväestössä. Toisaalta ulkomaisilla lähetyskentillä kääntyminen kristinuskoon on toivottua ja hyväksyttyä, miksi se olisi täällä toisin?

Siinä kohut, sitten siirryttiin varsinaisiin kirkon asioihin. Ajasta oli kulunut ehkä kaksi kolmannesta.

Toimintakulttuurin muutosta perään kuulutetaan nyt kirkkoon. Yksi tavoite on seurakuntalaisten vastuun lisääminen toiminnassa.

Auvinen muistutti, että herätysliikkeet ovat jo maallikkovetoisia, siis samaa muuhun kirkkoon. Inkinen toivoi nuorten kiintiöitä hallintoon.

Vikström ehdotti maallikoille mielekkäitä tehtäviä seurakunnissa. Hänestä kirkon tulee myös mennä yhteiskunnan marginaalissa elävien keskellä.

Luoma halusi pois työntekijäkeskeisyydestä ja luottamista seurakuntalaisiin. Kantolan mielestä aikuisiin seurakuntalaisiin tulisi suhtautua aikuisina.

Ehdotettiin myös jäsenäänestysten käyttöä. Kirkon päätöksentekoa kuvattiin ikiliikkujaksi, josta on päästävä sujuvampaan päättämiseen. Ainakin Vikström kannatti kirkolliskokouksen määräenemmistösäädöksen lieventämistä ¾ › 2/3.

Onko nykyinen jäsenosuus 72 % suomalaisista hyvä vai huolestuttava? Se osoittaa ainakin, että traditio on edelleen vahva. Kirkon jäsenmäärä on edelleen Suomessa suuri.

Luterilaisuus? Juontaja kysyi luterilaisuuden kivijalkoja. Vikström nosti kielen merkityksen. Häntä onkin kiitelty ymmärrettävästä puheesta. Hän sanoi puhuvansa suomeksi joskus ”toisin sanoin, kun en osaa kaanaankieltä suomeksi”. Luoma sanoi tykkäävänsä saarnata.

Yhteinen kanta oli, että kirkon jäsen voi olla monella tavalla. ”Kelpaat sellaisena kuin olet.” Kantola totesi pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan olevan perusteiltaan luterilaisen. Vikström huomautti, että herätysliikkeet eivät sillä tavalla ole enää edelläkävijöitä kuin syntyaikoinaan.

Kuka pääsee taivaaseen? Tuota juontaja sanoi paneelin ainoaksi teologiseksi kysymykseksi. Ehkä se oli myös vähän populistinen? Jatkokysymys kuului, entä helvettiin?

Kuka pääsee tai joutuu, sitä ei ihminen tiedä eikä voi ratkaista. Taivasta ja helvettiä voidaan kokea jo tässä ajallisessa elämässä.

Vielä yritettiin sijoittaa ehdokkaita konservatiivi-liberaali -akselille. Sijoitukset olivat ennakkokäsitysten mukaisia.

Mielenkiintoinen oli juontajan lopun retorinen kysymys, että ”ovatko poliitikot lähempänä kansaa kuin piispat?”

Helsingin paneeli tuskin toi esiin uusia eroja ehdokkaiden kesken, mutta minusta se oli toimivuudeltaan paras näistä tämän vaalin tähänastisista paneeleista. Anna-Stina Nykänen osasi toimittajana hyvin pitää keskustelun mielenkiintoa yllä, yleisökysymyksiäkään ei kaivattu.

 

 

 

 

 

lauantai, 20. tammikuu 2018

Arkkipiispaehdokkaat kulkivat Porissa tuttuja polkuja

Arkkipiispaehdokkaat eivät tienneet Ässien jääkiekkojoukkueen äskettäin vaihdetun uuden valmentajan nimeä Porin arkkipiispavaalipaneelissa tiistaina 16. tammikuuta. Paha puute, Porissa, mutta taisivat saada juontajalta ja yleisöltä anteeksi.

Tämä oli jo arkkipiispaehdokkaiden viides yhteispaneeli, joten heidän ajattelutapansa alkaa käydä tutuksi. Tässä on kultakin heistä jotain mieleeni tarttunutta.

Ville Auvinen on aktiivinen keskustelija, mutta keskeisissä kohdissa hän seuraa tiukkaa konservatiivista linjaa: ei naispapeille ja ei homoille. Porissa hän puhui myös pelastusvarmuudesta ja herätyksen odottamisesta.

Ilkka Kantolan puheissa näkyy kansanedustajuus yhteiskunnallisena näkökulmana. Hän katsoo kirkko hieman kauempaa. Teologisesti hän on liberaali. Toivon, että puoluepolitiikka ei tule tätä kautta kirkkoon.

Heli Inkinen tuo esiin heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ja ekumeenisuuden, erityisesti kokemuksensa El Salvadorista. Hän kuvailee usein vallitsevaa tilannetta yleisillä tiedoilla aiheesta, mutta varsinaiset kannanotot eivät välttämättä tule esiin. Hän kuuluu liberaaleihin.

Tapio Luomassa näkyy kokemus piispan ja kirkkoherran viroissa. Joissakin asioissa hän on kahta mieltä tai ei ota kantaa, mikä sopii ”keskitien kulkijalle”, mutta äänestäjän kannalta tilanne on hankala. Heiltä kun voisi odottaa kannanottoa myös linjakysymyksiin, ei vain henkilöön. Luoma on konservatiiviin maineessa, mutta hänen arvioidaan olevan ”liikkeellä”.

Björn Vikström perustelee kannanottojaan Raamatun ja kristinuskon sisällöstä käsin. Uudistukset ja muutokset eivät siten ole vain reagointia yhteiskunnan vaatimuksiin vaan nousevat kristinuskosta itsestään. Maailma muuttuu, mitä kristinusko tarkoittaa meidän aikanamme? Hän edustaa liberaalia osaa ehdokkaista. Hänen kannanottonsa ovat maallikonkin kannalta selkeitä. Kiinnostava oli maininta sisäisen lapsen kuuntelemisesta.

Vikströmin ja Luoman vastauksissa kuuluvat kokemukset piispan virasta ja kokemus muutoinkin, mikä erottaa heidät muista. He myös vastaavat tiiviisti ilman liikoja johdantoja ja kuvailuja. Se on kuuntelijan kannalta huomaavaista.

****

Porissa puhuttiin jälleen paljon varojen käytöstä kirkossa. Vaadittiin, että sanojen ja tekojen tulee olla kirkossa sopusoinnussa. Kirkko käy aika ajoin läpi mainekriisejä, jotka johtuvat siitä, että tuota sopusointua ei ole. Ehdokkaiden vastaukset kulkivat rataa ”kohtuus, valtuudet ja valvonta”. Näitä kaikkia tarvitaan.

Toinen ajankohtaisasia on ollut kirkon avioliittokäsitys. Jälleen useampi totesi, että samaa sukupuolta olevien avioliittoihin suhtautumisessa on saatava pian aikaiseksi jokin ratkaisu. Muutoin se jarruttaa monien kirkon kannalta tärkeämpien asioiden etenemistä ja ratkaisemista.

Oma huomautus: yhtenä osana avioratkaisuja pidetään omantunnon suojaa, jolla tarkoitetaan, että pappi ei ole velvollinen vihkimään tai siunaamaan, jos hän ei voi sitä hyväksyä. Omantunnon suoja pitäisi olla myös niillä papeilla, joiden kristillisen vakaumuksen mukaan samaa sukupuolta olevien liitot on hyväksyttävä myös kirkossa.

Oma huomautus: usein kuulee torjuttavan ”liberaaliksi” tai ”konservatiiviksi” ja ”uudistusmieliseksi” tai ”muutosvastarintaiseksi” nimeäminen. Totta on, että sama henkilö voi olla kaikkia näitä. Toisaalta hämmästyttävästi nuo linjaukset kuitenkin käytännössä tulevat vastaan.

****

Jälleen kerran voi todeta, että tällaiset keskustelut ovat mielenkiintoisia ja tärkeitä. Näitä asioita käsitellään harvoin julkisuudessa, ehkei edes seurakunnissa. Vielä on muutama paneeli jäljellä ja sitten kirkon jäsenet äänestävät – edustajiensa välityksellä – uudesta arkkipiispasta.