Kenen kirkkoherra? Olen ollut siinä käsityksessä, että seurakuntalaiset valitsevat itselleen (=seurakunnalle) kirkkoherran. Nyt on käynyt ilmi, että myös hiippakunnan tuomiokapituli haluaa vaaliin roolin.
Aihe nousi voimakkaammin esiin, kun Helsinkiin valittiin uutta tuomiorovastia eli tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherraa. Seurakunta halusi käyttää välillistä vaalia eli että valinnan tekisi seurakuntaneuvosto. Kapituli oli välittömän vaalin kannalla ja piispa Teemu Laajasalo oli voimakkaasti sillä kannalla. Välitön vaali tuli valituksi.
Välitön eli jäsenvaali on ensisijainen vaalitapa, mutta seurakunta voi esittää välillistä vaalia. Kapituli päättää eli sillä on viimeinen sana tässä asiassa.
Espoon piispa Kaisamari asettui uusimmassa Hiipassa (Espoon hiippakunnan tiedote) Laajasalon kannalle ja puolusti tuomiokapitulin oikeutta ottaa kantaa valintatapaan.
Kirkkoherran vaalitapa oli keväällä esillä myös kirkolliskokouksessa, jossa käsiteltiin aloitetta, että vaalitavat olisivat samanarvoisia.

____

Piispa Hintikka kirjoittaa Hiipassa: ”Aloitteen tavoitteena on, että kirkkoherran välillinen ja välitön vaalitapa olisivat jatkossa keskenään tasavertaisessa asemassa. Tällä hetkellä välitön vaali on ensisijainen vaalitapa. Tuomiokapituli voi kuitenkin kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston pyynnöstä päättää, että kirkkoherra valitaan välillisellä vaalilla. Vaalitavasta säädetään sekä kirkkolaissa että kirkkojärjestyksessä.”
Hän jatkoi: ”Keskustelun kärki ei niinkään kohdistunut vaalitapaan, vaan tuomiokapitulin rooliin sen valinnassa. Onko siis oikein, että tuomiokapituli puuttuu asiaan vai pitäisikö seurakuntien saada päättää kirkkoherran vaalitavasta itsenäisesti?”
Piispa Hintikka vastasi, että ”On oikein, ja ei pitäisi”.
Hän perustelee tätä sillä, että kirkkoherran valinta ei ole pelkästään seurakunnan itsehallintoa koskeva asia. ”Kirkkoherrakandidaatit on vihitty kirkon virkaan, eikä pappisvirkaa vihkimysvirkana ja kirkkoherran virkaa julkisoikeudellisena palvelussuhteena voi erottaa toisistaan. Ne ovat molemmat kytköksissä myös tuomiokapitulin ja piispan toimivaltaan, siis kaitsennan ja valvontatehtävän piiriin.”
”Siksi kirkkoherran valinta koskee samanaikaisesti sekä paikallisen seurakunnan itsehallintoa että kirkon ja hiippakunnan kokonaisetua.”
Hän vielä korostaa, että tuomiokapituli ja seurakunta valmistelevat kirkkoherranvaalia tiiviisti yhdessä tavoitteena paras lopputulos
Tuomiokapitulissa ylin valta on täysistunnolla, jonka kokoonpano määräytyy sen verran monen mutkan kautta, että vallan lähde on hämärän peitossa.

----

Tämä kuvaa havainnollisesti yhtä kirkon demokratian solmukohtaa, jossa vaikutetaan päätökseen kahdesta suunnasta, ”vedetään ja työnnetään” samanaikaisesti.
Kirkkoherra on siis toisaalta piispan ja kapitulin edustaja seurakunnassa ja toisaalta seurakuntalaisten valitsema seurakunnan johtaja. Piispalle hän on johtamisen väline seurakuntaan päin. Samalla hänen tulisi toteuttaa seurakuntalaisten tarpeita ja toiveita.
Lyhyesti: mahdoton tehtävä.
Käytännössä piispan vaikutusvalta kirkkoherraan on paljon seurakuntalaisten valtaa vahvempi. Piispalla ja kapitulilla on valta ojentaa kirkkoherraa, jopa laittaa viralta. Seurakuntalaisilla ei tällaista valtaa ole.

------

Usein ajatellaan, että kirkko rakentuu ylhäältä alas. Maallisessa mielessä ylimpänä ovat piispat ja muut kirjanoppineet, alimpana seurakuntalaiset. Valtaa käytetään ylhäältä alas.
Sen voisi ajatella myös toisinpäin. Kirkko rakentuisikin alhaalta, seurakuntalaisista ylöspäin.
Kulmakivenä olisi seurakuntalainen ja hänen jumalasuhteensa.
Kirkon demokratia ja hallinto kipuilevat tämän ristiriidan kanssa. Valta ja vastuu peitttyvät hämärään.

Seurakunta ei ole yksi, ”monoliittinen” kokonaisuus, vaan sen sisällä on erilaisia ihmisiä. Eri alueiden asukkaiden tavat ja tottumukset, jopa arvot voivat jossain määrin vaihdella.

Kylät ja niiden hengellinenkin elämä ovat erilaisia. Erot eivät ole suuria, mutta selvästi todettavia.
Nurmijärvellä pienet kylät poikkeavat taajamista, Klaukkala Kirkonkylästä ja Rajamäestä.
Seurakunnan sisällä saattaa väestön luonne esimerkiksi elinkeinorakenteesta, muuttoliikkeestä tai muusta historiasta johtuen poiketa toisistaan.
Nurmijärvellä pienemmät kylät ovat vielä maanviljelysvaltaisia. Rajamäellä elävät vanhan tehdaspaikkakunnan piirteet. Klaukkalaan muutetaan pääkaupunkiseudulta, missä on totuttu toisenlaiseen menoon. Kirkonkylä on sekoitus ja vähän anonyymi luonteeltaan.
Seurakuntaan muodostettiin jo väestömääränkin vuoksi 2000-luvun alussa kolme kirkkopiiriä. Siitä lähtien on keskusteltu siitä, voiko kirkkopiirien toiminta poiketa toisistaan.
Tuota eroa ei seurakunnan hallinnossa aina tunnusteta, vaan halutaan seurakuntaa johtaa ja kehittää yhden ja saman muotin mukaan.
Perusteita on monia: ”Jeesus on yksi, niin myös seurakunta.” ”Seurakunnassa kaikki ansaitsevat samat palvelut.” ”Säästetään, kun toistetaan samaa mallia kaikissa kylissä.”
Totta on, että Kristus on yksi. Totta sekin, että hänen seuraajansa ovat jakaantuneet moniin kirkkokuntiin ja niiden sisäisiin nurkkakuntiin. Monta polkua vie samaan maaliin.
-----

Luottamushenkilöiden perehdyttämisen perusteisiin vaalien jälkeen kuuluu, että ”toiminnan johtaminen on operatiivista johtamista”, mistä seurakuntalaisten tulee pysyä kaukana. Sitä harjoittavat vain papit ja muuta työntekijät. Seurakuntalaisten vallan pitäisi näkyä ”strategisessa johtamisessa”.  Rajan vetäminen ei aina ole helppoa.
Voidaan kuitenkin kysyä, onko työntekijöillä riittävästi oikeaa tietoa siitä, mitä seurakuntalaiset haluavat, tarvitsevat tai odottavat seurakunnan toimintaa pyörittäviltä työntekijöiltä?
Aluejakoa saattavat vierastaa luottamushenkilötkin. Varsinkin herätysliikkeissä ja konservatiivisemmissa piireissä saatetaan ajatella, että on vain yksi oikea tapa viettää seurakuntaelämää.
Alueiden ääniä ei välttämättä haluta kuunnella tai edes kysyä, saati kuulla. ”Gallupit eivät anna oikeaa tietoa.”

_____

Kyse voi olla myös vallasta. Vallassa oleva pitää vallan keskittämistä parhaana tapana. Alueellinen toiminta ja päättäminen hajottaa. Samasta syystä ilmeisesti on vastustettu nuorten ottamista läsnäolo- ja puheoikeudella mukaan päättäviin elimiin.
”Nuoret eivät vielä tiedä, miten asioita on tapana hoitaa”, ajattelevat nuorten osallistamisen vastustajat.
Uskoa eletään todeksi eri tavoin. Hengellisen elämän harjoittaminen myös muuttuu ajan myötä. Yhteiskunta on monella tavalla erilainen kuin kirkon syntyaikoina 2000 vuotta siten tai keskiajalla tai vielä 1900-luvullakin. Kieli muuttuu, tietomme muuttuvat. Uskon ydin eivät kuitenkaan ole sen ulkoiset muodot.

Kerran minulta kysyttiin, kuka omistaa seurakunnan. Taisin vastata, ettei sitä kukaan omista. Kysymys ei kuitenkaan ole aivan turha ja itse asiassa se on kiinnostava.

Hengellinen vastaus olisi tietysti, että se on ”Kristuksen oma”.

Maallisemmin ajatellen kirkko/seurakunta on julkisyhteisö, jonka asema perustuu eduskunnan vahvistamaan kirkkolakiin, ja jolla verotusoikeus. Valtio avustaa kirkkoa ja sitä kautta seurakuntia (pitkin hampain tosin) joidenkin tehtävien (mm. hautausmaiden ylläpito) suorittamista varten.

Valtion ja kirkon suhde on aikaisemmin ollut kiinteämpi, mutta nykyään kirkko ja sen seurakunnat ovat varsin itsenäisiä.

Aikoinaan seurakunnat olivat yhtä kuin paikallishallinto eli kunnat, mutta viimeistään 1800-luvun puolivälissä kuntien ja seurakuntien tehtävät ja hallinnot erotettiin toisistaan.

****

Seurakunta on yhteisö, jonka muodostavat sen jäsenet. Jäseneksi tullaan kasteen kautta. Kaste riittää. Jäsenille ei ole laatuvaatimuksia, vaikka joskus jäsenet kyllä arvioivat toistensa kristillisyyden laatua. Minusta sen arviointi ei kuulu meille. Omaa uskontosuhdettaan voi jokainen tietysti pohtia.

Kirkossa seinät ovat leveällä ja katto korkealla, mutta jotkin rajat kirkollakin on. En tiedä lähihistoriasta, että jäseniä olisi koskaan erotettu, ojennettu kyllä. Tässä suhteessa kirkon varhaisemmassa historiassa on tosin synkkiäkin lukuja.

Kirkosta kyllä erotaan, mutta jäsenten omasta tahdosta. Papeilta on joskus viety pappisoikeus. Äskettäinkin on piispojakin tuomittu harhaoppisiksi, tosin vain somepalstoilla.

****

Joskus saatetaan ajatella, että seurakunta muodostuu sen työntekijöistä ja kirkko papeista.

Näinhän ei ole, vaan niin papit kuin muutkin työntekijät ovat seurakunnissa ja kirkossa vain töissä. Heillä on toki omat ja erityiset tehtävänsä.

Samoin voi olla käsitys, että seurakunnan tehtävä on tuottaa ohjelmapalveluja, toimintaa ja tapahtumia yleisölle. Vähän kehittyneempi ajatus on, että ”seurakunta tuottaa keskiluokalle uskontopalveluja”.

Ev.lut kirkon hallinto on jaettu pappien ja maallikoiden kesken jonkinlaisen demokraattisen käytännön mukaisesti, mikä ei aina suju ilman haasteita. ”Jonkinlaisella” tarkoitan erilaisia koukeroita ja poikkeuksia, joilla perinteistä demokratiaa ja jäsenten äänioikeutta on kavennettu. Se on yritys yhdistää teologiaa ja antiikista alkunsa saanutta demokratiaa.

Toki seurakunnassa järjestetään toimintaa ja tapahtumia, mutta ennen muuta eletään yhdessä uskoa todeksi.

Nuorten edustaja läsnäolo- ja puheoikeudella kirkkoneuvostoon

Nurmijärven kirkkovaltuusto päätti 9. huhtikuuta, että nuorten vaikuttajaryhmän edustaja voi osallistua kirkkoneuvoston kokouksiin läsnäolo- ja puheoikeudella. Aikaisemmin se ei ole ollut mahdollista, paitsi puheenjohtajan erityksellä kutsulla jotakin asiaa käsiteltäessä.
Nuorten edustus hallintoelimissä on pikkuhiljaa yleistymässä seurakunnissa. Nurmijärvi on kuitenkin vielä edelläkävijöitä siinä. Kyse on periaatteellisesti isosta askeleesta. Myös kokonaiskirkossa nuorten osallistaminen on yksi painopisteistä. Se on myös Nj seurakunnan strategian eli onnistumissuunnitelman tavoitteita. Tämä nuorten edustus ei tarkoita vaalien kautta tulevia jäsenyyksiä, vaan ainoasta läsnäolo- ja puheoikeutta.

Päätös syntyi äänestyksen jälkeen. Äänet menivät tasan: 15–15, 3 pois. Puheenjohtajan ääni ratkaisi päätöksen nuorten osallistumisen puolesta.
Äänestys toteutettiin käsiä nostamalla. Istuin eturivissä, joten en nähnyt, miten selkäni takana äänestettiin. Puheiden ja muun tiedon perusteella oletukseni on, että myönteisen päätöksen takana oli lähinnä keskustan, kokoomuksen ja demarien ryhmien valtuutettuja. Vastaan oli lähinnä herätysliikkeiden edustajia. Vihreistä en ole aivan varma.
Jaon voi nähdä myös liberaalin ja konservatiivisen, uudistusmielisen ja säilyttävän ajattelun mukaisena. Sama tilannehan on koko kirkossa. Pidän sitä varsin luonnollisena kehityksenä. Niin on kai aina ollut.
Pelättiin, että nuorten tällainen edustus ohi vaalien heikentää vaaleilla valittujen asemaa. Ajatellaan myös, että kun neuvostossa käsitellään luottamuksellisia asioita, se pätee vain meidän aikuisten kesken.
Salassapito koskee kuitenkin myös nuoria ja uskon heidän olevan yhtä luotettavia kuin aikuisten.
On totta, että heitä ei valita vaaleilla, kuten neuvoston jäsenet, eivätkä he siten voi olla päättämässä asioita. Mutta he näkevät, miten päätöksiä tehdään, ja he voivat tuoda nuorten näkemyksiä – ja ehkä tuoreita näkökulmia, käsiteltäviin asioihin. Se edistää luottamusta sukupolvien kesken.

Näin me luomme uutta vuoropuhelun kulttuuria, joka toivottavasti myös tuo aikanaan nuoria ehdokkaiksi vaaleihin ja äänestämään niissä.
Seurakuntavaaleissa äänestää 10–15 prosenttia äänioikeutetuista seurakuntalaisista. Meillä vaaleilla valituilla on kuitenkin vastuu kaikkien seurakuntalaisten hengellisestä elämästä ja seurakunnan palveluista heille. Meidän on siis kuunneltava muitakin kuin vain vaaleissa äänestäviä.
Nuoret edustavat tulevaisuutta, kuten tiedämme, mutta he ovat läsnä keskuudessamme jo nyt. Meidän ei pidä pelätä tulevaisuutta - tai nuoria tai heidän ajatuksiaan, vaan kuljettava rohkeasti eteenpäin.

Puheessa lainasin suositun laulajan Ellinooran laulua kultaisesta sukupolvesta. Sen yhdessä säkeistössä hän laulaa:

”Me tullaan ikuisesti loistaa
Maailma meidän nimet muistaa
Me ollaan niit jotka lähtee seuraamaan tähtee ja säännöt uusiks kirjoittaa
Me tullaan ikuisesti loistaa vaik joku koittas sitä poistaa 
täältä tulee uusi kultainen sukupolvi.”

Puhe Siioninvirsiseuroissa Klaukkalassa 22.3.2026

Maailma on sekaisin. Näin varmaan moni on viime viikkoina huokaissut. On taas kerran kysytty, mihin maailma on menossa. Vaikka oma aika tuntuu itse kustakin ainutlaatuiselta, sotia ja jännittäviä tilanteista on ollut ennenkin.

Muistan lapsuudestani tapauksen jostain 50-luvun puolivälistä. Isäni oli taksiautoilija ja otti minutkin joskus mukaan kyytiin. Kerran haettiin eräs vanha rouva pienen tien päästä kyytiin. Isä ja asiakas keskustelivat päivän uutisista. Aistin pelon maailman menoa kohtaan. Maailmansodasta oli kulunut kymmenisen vuotta. Pelko tuntui yöunissanikin jonkun aikaa. Ehkä sellaista ei pitäisi pienen lapsen kuullen puhua.

Jotkut ovat nähneet nyt jo maailmanlopun enteitä. On pelätty. Moni on rukoillut. Kirkossa käyminen on lisääntynyt. Havaitsin sen esimerkiksi viime joulukirkoissa. Tiukoissa paikoissa käännytään Jumalan puoleen, vaikka se muutoin ei niin tulisi mieleen. ”Pakkolaskua tekevässä lentokoneessa ei kritisoida kirkkoa.”

Maailman tapahtumia ja kansainvälistä politiikkaa seuratessa huomaa uskontojen suuren vaikutuksen. Vaikka syitä sotiin on monia, iittyy niihin tälläkin kertaa myös uskonto.

Aloitetaan Donald Trumpista. Hän nousi valtaan amerikkalaisten äärikristillisten piirien nostamana. Maga-liike korostaa kristillisyyttään. Trump tuskin on mikään profeetta tai evankelista, mutta hän nousi valtaan varsin erikoisen hengellisen liikkeen voimin.
Ja Trump apureineen kiittää toteuttamalla heidän ohjelmaansa. Atte Korhola kertoo siitä kirjassaan Kristillinen äärioikeisto ja Trump.
Atte Korhola sanoo Trumpin takana olevan liikkeen tuoneen uskontoa politiikkaa – tai politiikkaa uskontoon - tavalla, josta kristillisyys tuntuu meistä olevan kaukana. Liikkeen synty on pitkän kehityksen tulosta. Matkalla siihen on liittynyt mitä omituisempia aatteita. Alkaen siitä, että USA on Jumalan erityiskansa, jolla on nyt tärkeä tehtävä puhdistaa USA ja maailma paholaisen vallasta: hallinto, oikeuslaitos, yliopistot, kansainväliset järjestöt, media ja koulu jne on puhdistettava. rokotukset ovat pahasta jne.

Miesten valta pitää palauttaa myös perheisiin. Tasa-arvo ja naisten asema ovat vihan kohteena. Valkoisten ylivaltaa pidetään oikeutettuna. Maahanmuuttajat pois. Aseilla on yllättävän vahva asema liikkeen toiminnassa.

Liike pitää Donald Trumpia jumalan voideltuna, joka pelastaa maailman. Trumpin puheista on varsinkin viime päivinä tullut mieleen lause Matteuksen evankeliumista: ”Minulle on annettu kaikki valta maan päällä”. Matteus ei kuitenkaan tarkoittanut lauseellaan Trumpia vaan Jeesusta.
Tuntuu, ettei kukaan pysty häntä, Trumpia vastustamaan. Ja kun kukaan ei pysty vastustamaan, voi tehdä mitä vain.

Entä Venäjän raakalaismainen hyökkäys Ukrainaan. Venäjän presidentin tukena on heidän ortodoksinen kirkkonsa ja patriarkka Kiril. Hänelle Ukrainan sotaretki on pyhää sotaa puhtaan uskon puolesta.

Ja Lähi-idän ruutitynnyri. Kuuluuko Palestiina juutalaisille vai palestiinalaisille? Juutalaiset katsovat Vanhan testamentin perusteella heillä olevan yksinoikeus ”Raamatun maihin” ja se oikeuttaa väkivaltaan. Monet kristityt länsimaissa ja Suomessakin ovat samaa mieltä. Tuota kutsutaan kristilliseksi sionismiksi. On huomattava, että sionismi ei ole kristinuskon valtavirtaa, eikä sen vastustaminen ole antisemitismiä.

USA:n hyökkäyksellä Iraniin ei ole ainakaan suoraa uskonnollista ulottuvuutta tai ehkä pieni sivujuonne Israelin osallistumisella siihen.  Sen voi nähdä juutalaisten ja islamin ikiaikaisena taisteluna. Uskonnolla on Iranin hallinnossa täysi valta, jonka turvin siellä on harjoitettu raakaa väkivaltaa. Iran on täysin teokraattinen valtio. En pysty sanomaan, missä määrin se oikeasti perustuu islamin uskoon.

Tällaisten sotien aloittamisen tai sortopolitiikan perusteleminen uskonnolla on uskonnon väärinkäyttöä.  Joku sanoi osuvasti, että ”he, jotka yrittävät tuoda paratiisin maan päälle, tekevät siitä usein helvetin”.

 Palaan vielä lopun aikoihin. Iranin sota tuskin on Ilmestyskirjassa mainittu Harmageddon, vaikka mielikuvitus voi sellaiseen johdatella. Jeesus totesi Matteuksen evankeliumin mukaan, ettei kukaan tiedä maailman lopun päivää tai hetkeä. Sen tietää vain Isä. Maailmanlopun ennustukset ovat olleet väärässä ja niitä on turhaa tehdä tai niillä pelotella.