Olitko kirkossa eilän?, aloitti Sepeteus.
Enhän ollut, Jumala paratkoon!,
vastasi Topias.
Sepeteus jatkoi: Vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho saarnasi, että kajahteli Herran temppelin seinät. Kimnasisti vasta, mutta siinä pojassa asuu Herran henki.

Näin alkaa Aleksis Kiven Nummisuutarit-teoksen ensimmäisessä luvussa kohtaus, jossa Sepeteus-lukkari kertoo Topiakselle kirkossa kuulemastaan.

Sepeteus jatkoi: Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimmäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. --- ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon ---- ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt.

Tuotahan moni odottaa vieläkin kirkonmenolta. Ensin tulevat laki ja synti, sitten armo ja evankeliumi. Paino on tosin pitkään ollut ensimmäisessä puoliskossa. Armoa on vaikea ottaa vastaan ja osoittaa lähimmäisille. Helpompi on lukea lakia, varsinkin muille.

Mutta millainen on hyvä saarna? Sen kriteerit lienevät paljon muuttuneet Aleksis Kiven päivien.

Tiedän, etten ole oikea henkilö arviomaan saarnoja, koska en ole pappi tai edes teologi. Mutta voin puhua kirkon penkistä käsin ja esittää kuluttajan näkökulman.

Mieleen jäi äskettäin lukemastani elämäkerrasta arkkipiispa Martti Simojoen mielipide, että saarnan yhtenä keskeisenä tehtävänä on tuoda sana nykyhetkeen. Olen samaa mieltä, ei kai muutoin voisikaan olla, mutta valitettavasti se ei aina toteudu. Joskus saarnaaja tuntuu liikkuvan teologian tai historian syövereissä tai aivan omissa ajatuksissaan tai puhuu omiaan.

Onneksi usein kuulee myös hyviä saarnoja. Minun mielestäni hyviä, sillä saarna on henkilökohtainen kokemus, johon vaikuttavat kuulijan omat odotukset tai hänen kulloinenkin tilansa. ”Hyvä saarna” on siten varsin subjektiivinen arvio.

Saarnaajan tehtävä ei ole helppo, kun yksi odottaa analyyttistä tietoa, toinen väkevää julistusta tai todistusta, kolmas on asioista eri mieltä. Jokainen saarna ei voi jokaisesta kuulijasta olla hyvä.

Mutta eikö siitä huolimatta ole jotain yleisiä kriteereitä saarnojen arviointiin? Ainakin voidaan vaatia, että se on selkeää suomea (tai muuta kieltä tilanteen mukaan) ja ymmärrettävä. Toki on otettava kulloinenkin kuulijakunta huomioon. Saarnan on annettava jotain penkissä istuvan kuulijan elämään.

Ja minusta sen on tultava jotenkin nykyaikaan, mistä on muunkinlaisia mielipiteitä. Kirjailijapappi Juhani Rekola kirjoitti Kotimaassa vuonna 1967 (Herääminen pimeään; varhaiset kirjoitukset, Kirjapaja 2016) kristinuskoon sisältyvästä jännitteestä: ”Luterilaisuuden suurin onnettomuus on ollut, että se on liiaksi luottanut aikaan. Roomalaiskatolisen kirkon onnettomuus on ollut, että se on aina liikaa epäillyt aikaa ja siksi lyönyt maahan ne, jotka ovat yrittäneet keskustella ajan kanssa.”

Sana ei kai oikein voi tulla todeksi muutoin, kun tässä ajassa. Eikö siinä ole koko sen idea? Toki voidaan ajatella ajattomuuden ja iankaikkisuuden näkökulmasta, mutta se on toinen juttu.

Olemme viime aikoina(kin) eläneet keskellä (vaikka Suomessa vähän sivussa, mutta viestinnän välityksellä mukana) järkyttäviä tapahtumia. On tapahtunut sellaista mitä emme ehkä uskoneet voivan tapahtua. Maailmamme järkkyy monella tavalla. Se pelottaa ja jopa ahdistaa ihmisiä. On saatettu kysyä elämän perusteista ja edessämme olevasta tulevaisuudesta.

Tällaisessa tilanteessa kristinuskon merkitys korostuu. Kristinuskosta löytyy vastauksia elämän tarkoitukseen. Kristinusko antaa lohtua sekä tuo eteemme tulevaisuuden ja toivon näkymän. Se todistaa hyvän voimasta pahaa vastaan ja vahvistaa yhteisön merkitystä.

Viime sunnuntain tunnus ”Totuus ja harha” jos mikä osuu nykyajan keskelle. Päivän evankeliumi antaa aihetta useampaankin ajankohtaiseen saarnaan.
Tekstissä Jeesus sanoo opetuslapsilleen muun muassa: ”Varokaa vääriä profeettoja - - Hedelmistä te heidät tunnette. - - Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. - -  Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan.”

Voiko saarna olla hyvä, jos näitä kumpaakaan edellä mainittua ajankohtaista näkökulmaa siinä ei ole?

Saarnaamisessa on korostettu papin oikeutta saarnata oman mielen mukaan – siis tietysti tekstistä ja ym. sääntöjen mukaan, mutta tapa ja laatu on hänen harkinnassaan. Voiko saarnaaja toteuttaa vain omaa sanomisen tarvettaan?

Ei se minusta aivan niin ole: kuulijaa vartenhan saarnataan. On siis otettava huomioon kirkon penkissä istuva, saarnattava hänelle. Saarnan on tavoitettava ymmärrettävästi kuulijansa.