Kirkossa puhutaan ja varoitetaan usein sisäänpäin kääntymisestä. Ja seurakuntien strategioissa aiotaan ”mennä sinne, missä ihmiset ovat”. Onko menty?

Seurakuntalaislähtöisyyttä on yritetty jo vuosien ajan sisällyttää jumalanpalveluksen toteutukseen. Tämä näyttää olleen myös helmikuussa pidettyjen Jyväskylän Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivien yksi johtoajatus.

Pääluennoitsijana ollut italialainen Leonardo Emberti Gialloreti varoitti kirkkoa sulkeutumasta itseensä, vain omiin tiloihinsa ja muuriensa sisäpuolelle. Kirkon on tavoiteltava myös heitä, jotka ovat muurien ulkopuolella ja yhteiskunnan marginaalissa.

Åbo Akademin poliittisen teologian dosentti Patrik Hagman oli toinen päivien pääpuhujista. Hänestä messun on oltava siihen osallistuvien yhteinen kokemus. Kaikkien on tunnettava itsensä tervetulleeksi. Monen seurakuntalaisen olisi voitava osallistua myös messun toteuttamiseen, siis muuten kuin istumalla hiljaa penkissä. Osoituksena yhteisöllisyydestä jokainen saisi kirkkokahveilla juttukaverin. Hän totesi myös, että nykyajan suurin köyhyys on yksinäisyyttä.

Kansliapäällikkö Pekka Huokuna varoitti Jyväskylässä, että ”jäsenyyden merkityksen korostuminen” ei saisi tarkoittaa sisäänpäin kääntymistä.

Kirkossa sisäänpäin kääntyminen tapahtuu kuitenkin varsin luontevasti.

Kirkon jäsenyydelle ja kristittynä olemiselle asetettavat suuret vaatimukset sekä käytettävä kieli, symbolit ja toiminnan muodot saattavat sulkea monia ulkopuolelle. Se saattaa joidenkin mielestä olla myös tarkoitus?

Myös kirkollinen vaalijärjestelmä tukee varsin tehokkaasti sisäpiirisyyttä. Ikään kuin ei haluttaisi mahdollisimman monen osallistuvan tai kenen vaan tulevan valituksi. Kuulin kerran pelättävän, että ”silloinhan tulos olisi aivan sattumavarainen”.

Kirkon työntekijät saattavat tuntea kovin vähän sitä elämänpiiriä, jossa jäsenten enemmistö elää. Käytetään omia sanoja, luetaan eri lehtiä . . . Ollaan kuin sisäoppilaitoksessa. Espoon hiippakunta teki merkittävän teon, kun tämän vuoden yhteisvastuukeräys aloitettiin jääkiekkoliigan ottelussa. Moni srk-aktiivi oli 1. kerran lätkämatsissa!?

Alppilan kirkon toiminnanjohtaja Kari Latvus saarnasi laskiaisena, että ”Jeesuksen seuraaminen ei merkitse listaa oppilauselmia, jotka tulee tietää, tai kirkkolaitoksen ja hallinnon rakentamista. Parhaimmillaan näistä asioista voi olla hyötyä, mutta ne ovat vain välineitä ja matkasauvoja”.

Alppilan kirkon toiminnan lähtökohtana onkin avata ovet selkoselleen ja kääntyä ulospäin. Siksi tuo nimityskin kirkon papille, toiminnanjohtaja.

Historiantutkija Jaakko Antila toteaa Kirkolliskokouksen historiassa 1974 – 2011 (Kansankirkko ristipaineessa, SKS 2014), että ”Linnavuoresta tuli varsinkin 2000-luvulla turvapaikka, jonka suojissa kohdattiin yhteiskunnan arvomurros ja pyrittiin estämään sisäinen hajoaminen”.

Espoon piispa Tapio Luoma tulkitsi kirkolliskokouksen viime marraskuun istuntoviikon päätösmessun saarnassa Antilan tekstin tarkoittavan sisäänpäin kääntymistä, maailman muutoksen kohtaamista linnavuoren suojissa.

”Jos historiantutkijan luonnehdinnat kirkolliskokouksen kääntymisestä yhä enemmän sisäänpäin pitävät paikkansa, on epäilemättä nyt aika suuntautua rohkeammin ulospäin ja kohdata maailma Herramme Jeesuksen evästämänä”, saarnasi piispa Luoma.

Linnavuoren suojassa, muurien takana, käydään ikään kuin viivytystaistelua.

Sisäänpäin kääntymisen, ytimen ympärille käpertymisen tie vie kohden yhdistys- tai tunnustuskirkkoa, jonka jäsenten hengellinen profiili saattaa kyllä olla nykyistä kansankirkkoa yhtenäisempi, mutta se olisi jäsenmäärältään huomattavasti nykyistä pienempi, toiminnaltaan suppeampi ja kovin monet ihmiset jäisivät sen ulkopuolelle.