Espoon hiippakuntafoorumissa Hyvinkäällä puhuttiin tuomiosunnuntain aattona isoista asioista: seurakuntayhteydestä, yhdessä tekemisestä ja lähimmäisistä, kuten myös verkostoitumisesta ja äänettömien äänen kuulemisesta sekä vieraisiin suhtautumisesta.

Miten elää erilaisuuden kanssa, kun ykseys on moninaisuutta?

Kyse oli seurakunnan olemuksesta, jota usein kuvataan hengelliseksi yhteisöksi.  Mitä tarkoittaa olla seurakunnan jäsen? Ennen seurakunnan jäseneksi synnyttiin, vielä niinkin, mutta yhä useammin jäsenyys on tietoinen valinta.

****

Foorumissa esiteltiin laajasti seurakuntien sisällä toimivia jumalanpalvelusyhteisöjä tai soluseurakuntia.

Seurakuntien järjestämistä messuista erillisiä jumalanpalveluksia järjestävät yhteisöt kokoavat samoin ajattelevia ihmisiä. Usein ne toimivat jonkun järjestön puitteissa. Tuollainen tiivis, aktiivi joukko toimii eri tavalla kuin nk. ”tavallisista seurakuntalaisista” koostuva väki.

Pienen yhteisön jäsenillä on korkeampi hengellinen profiili kuin keskimääräisellä seurakuntalaisella, mistä helposti syntyy käsitys ”oikeasta uskosta”.

Sellaisessa toiminnassa on paljon hyvää, jota Hyvinkäälläkin esiteltiin: jäsenten aktiivisuus ja keskinäinen yhteys, osallistujien runsaat vaikutusmahdollisuudet...

Entä varjopuolia? Erillismessuilla saatetaan haluta järjestää vain miespappien toimittamia messuja. Virkakysymys näyttää tekevän paluuta, vaikka ajateltiin sen olevan pois päiväjärjestyksestä. Kyetäänkö pyörää kääntämään taaksepäin?

Syrjivä järjestely sortaa naispappeja, mutta sen voi kokea vääräksi myös laajemmin seurakuntalaisten enemmistö.

Seurakuntien sirpaloituminen ja yhteisöllisyyden hajoaminen on yksi varjopuoli. Jos kotikirkkoni messussa vakikävijöistä osa lähtisi muualle, meitä olisi vähemmän. Nyt eri tavoin ajattelevat (myös iän tai muun ominaisuuden perusteella) kokoontuvat yhteen, erillismessut veisivät erilleen.

Miten kävisi silloin yhteisöllisyyden? Ja miten aktiivisuutta riittäisi silloin seurakunnan eri tehtäviin kuten lapsi- ja nuorisotyöhön, diakoniaan ja niin edelleen.

****

Hiippakuntafoorumin teemaksi oli valittu seurakunnan kasvu. Se voi tarkoittaa sekä jäsenmäärän että hengellisyyden tai toiminnan laadun kasvua. Messu on seurakuntaelämän keskus, mutta toimintaa on toki paljon muutakin.

Seurakuntaan voi tulla sellaisena kun on. Ei ole ennakkoehtoja. Jonkin siellä pitäisi koskettaa juuri minua tai olla jotain, johon voisin samaistua. Ainakin pitäisi tuntea itsenä tervetulleeksi ja tulla edes huomatuksi.

Jos haluaa toimia seurakunnassa, pitää tuntea itsensä tarpeelliseksi. Kukaan ei saisi jäädä yksin.

Keskustelussa puhuttiin vallasta. Seurakunta on paikka, jossa sitä käytetään. Seurakuntalainen voi kokea, että työntekijät käyttävät sitä liikaa. Ehkä se on tiedostamatonta, kun halutaan vain saada asiat sujumaan, mutta se ei kannusta seurakuntalaisia, meitä vapaaehtoisiksi kutsuttuja, osallistumaan. Hengellinen valta on oma lukunsa, sitäkin käytetään.

Totuus on, että ilman palkattujen työntekijöitä asiat eivät suju. Myös lait velvoittavat. Mutta tarvitaan meitä kaikkia eli kuten piispa Tapio Luoma sanoi tilaisuutta avatessaan, että ”rakennamme yhdessä Kristuksen ruumista”, siis kaikki seurakuntalaiset (mukaan lukien myös työntekijät) yhdessä. Ruumiilla tarkoitetaan tässä Kristuksen kirkkoa.

Sekin todettiin, että seurakuntien välillä ja ihmisten kesken on suuria eroja. Samat toimintamuodot ja toimintatavat eivät pelaa joka paikassa ja sovi kaikille. Teologiaakin painotetaan vähän eri tavoin. Kirkko jos mikään, on paikka, jossa ihmisillä lukuisia käsityksiä ainoasta oikeasta.

Verkostoituminen oli yksi päivän teemoja. Seurakunnat ovat osa isoa verkostoa, jossa on yllättävän paljon yhteyksiä viranomaisiin, kuntaan, yhdistyksiin ja ihmisten kesken. Seurakunta ei kuitenkaan ole pelkkää, toivottavasti ei edes ensisijaisesti viranomaistoimintaa.

Uusi seurakunta rakentuu myös sosiaalisen median kautta. Koostuuko siis tulevaisuuden seurakunta ja kirkko siellä täällä kokoontuvista soluista tai netissä muodostuvasta digitaalisesta verkostosta?