Jaetut eväät Oulussa 24. – 25. maaliskuuta.

Kun tuhat ihmistä eri puolilta Suomea kokoontuu jakamaan eväitään = ideoita ja virikkeitä jumalanpalveluselämän kehittämiseksi, se jo sinänsä innostaa ja vaikuttaa myönteisesti. Päälle tulee reppuun saatu sisältö, jota puretaan vähitellen kotiseurakunnissa.

Nurmijärveltäkin oli mukana seitsemän hengen ryhmä. Päivien anti muodostui alustuksista, musiikin käytöstä, messusta ja erilaisista pikkupaloista, yhteisestä kokemuksesta.

Roomasta tullut isä Andrea Ciucci puhui yhteisöllisyyden rakentamisesta. Hän korosti siinä ehtoollisen merkitystä ja kysyi, voisiko ehtoollisleipä olla maukkaampaa?

Hän piti myös tärkeänä messussa henkilökohtaisuutta ja kunkin ihmisen ainutlaatuisuutta, ihmisten kohtaamista heidän omilla nimillään. Tätä voisi edistää tervehtimällä ja huomioimalla heidän aiheitaan esirukouksessa. Usein messuun mennään nimettöminä ja ollaan omissa oloissaan, mikä ei rakenna yhteisöä.

Hän kehotti huomioimaan erityisesti myös lapset, yhdessä aikuisten kanssa, ei johonkin sivuun eristettynä. ”Lapset aikuisten pöytään.” Hän ei kannattanut erikoismessuja eri ryhmille, vaan yhtä ja yhteistä.

Ruotsalainen piispa Martin Modéus sanoi ihmisen haluavan tulla kosketetuksi. Sitä voi edesauttaa, mutta sitä ei voi organisoida.

Ihmisten erilaisuudelle ja itsensä etsimiselle on annettava messussa tilaa. Ihminen on otettava vakavasti, häntä on kuunneltava. Yhteisö muodostuu yksilöistä, mikä ei Modéuksen mielestä tarkoita itsekkyyttä. Ymmärsin, että messussa etsitään yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden tasapainoa.

Modéus: ”Kun saan tilaa, annan tilaa muillekin.” ”Yksityisyys ei voi olla jumalanpalveluksen keskeisin arvo.” ”Kansankirkossa ei voi olla suljettuja ryhmiä.” ”Anonyymiin yhteisöön ei voi tulla sisään.”

”Usein kiistellään makuasioista ja väärä tie on yrittää keksiä temppuja ihmisten saamiseksi messuun, se ei toimi”, totesi Modéus.

”Kutsumus uudistaa kirkkoa”. Sitten seurasi jakaantuminen kanaviin. Osallistuin kappaleen alussa mainittuun kanavaan. Arto Antturin mielestä yleisesti ei enää pidetä messua seurakuntaelämän keskuksena, mutta hän sai useita vastaväitteitä: ”On se!”

Toinen jakava aihe oli kieli. Kaisa Raittila perään kuulutti käytettäväksi kieltä, jota harvoin kirkossa käyvät osaavat ja joka heitä puhuttelee. ”He vierastavat sisäpiirin puheenpartta”, tiesi Raittila.
Hän sai puolestaan myös vastaväitteitä: osan mielestä on käytettävä perinteistä hengellistä kieltä, joka ”tuo uskon ytimen esille”.

Puhuttiin jälleen seurakuntalaisista vastuun kantajina ja että ammattikuntajaot hidastavat kirkon uudistumista.

Piispa emeritus Eero Huovisen saarnaesitelmä ex-hiippakuntadekaani Keijo Nissilän kanssa oli päivien parasta antia. Huumori ja kevennykset ovat yksi tapa viedä asia perille!

Huovinen sanoi ”saarnan kuulijalla olevan oikeuden kuluttajansuojaan”. Piispa kehotti saarnaajia ”rakastamaan kuulijaa” ja ”olemaan yksinkertaisia”.

”Saarnassa kuulijan on saatava jotain. Saarnaaja ei ole itseään varten”, hän muistutti ja kehotti asettumaan kuulijan kanssa samalle tasolle.

Huovisen puheista jäi mieleen monia lauseita, kuten ”usko on toivoa”.