torstai, 18. elokuu 2016

Hiidenkivi ja Impivaara ovat turvapaikkoja

Vuoropuhelussa avautuu usein jokin uusi näkökulma. Hiidenkiviseuroissa keskiviikkona Klaukkalan kirkolla sai kokea useamman kerran ahaa!

Seuroissa puhunut Eero Lehtipuu totesi Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä lanseeraamien paikkojen Hiidenkivi ja Impivaara olleen turvapaikkoja. Veljeksille ne olivat ensisijaisesti fyysisen turvan antajia, me voimme kokea ne symbolisemmin.

Illan pääpuhujana oli kansanedustaja Matti Vanhanen, joka käsitteli arvojemme syntyä ja muutosta. Seitsemästä veljeksestä hänkin oli löytänyt uutta: veljeksistä kaksi suhtautui kielteisesti Kiven Rajamäen rykmentiksi nimeämään romaniryhmään. Sama jako (2/7) epäluulossa vierautta kohtaan taitaa olla edelleen voimassa.

Vanhanen kertasi länsimaisten arvojen synnyn historiaa. Ranskan vallankumous vuonna 1789 synnytti käsitteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo, jotka edelleen ovat keskeinen osa arvoperustaamme.

Sitä edelsi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus v. 1776, joka korosti kaikkien ihmisten yhtäläistä ihmisarvoa. Tämä siirtyi 1940-luvulla Yhdistyneiden kansakuntien Ihmisoikeuksien julistukseen.

Näiden julistusten syntyä edisti 1700-luvulla valistuksen nimellä tunnettu filosofia. Ja kaikkiin näihin kristinusko on jättänyt vahva jäljen, jonka hedelmiä ovat mm. demokratia, tasa-arvo ja sosiaalinen vastuu.

Nyt käydään Vanhasen mukaan arvojen kilpailua. Länsimaisia arvoja haastetaan ulkopuolelta (Venäjä, Turkki ja Isis), mutta on myös sisäisiä jakolinjoja: konservatiivit – liberaalit, kansainvälisyys – nationalismi, suhtautuminen sukupuolietiikkaan, pakolaisiin jne.

Miten kohtaamme omista arvoista poikkeavan erilaisuuden? Arvot muuttuvat, jolloin saatamme tuntea haikeutta vanhaa kohtaan. Nationalismia on esimerkiksi helppoa nostattaa, mutta vaikea hallita sen jälkeen.

Tulevaisuuden – ja nykyhetken – suuria arvokysymyksiä ovat hyvinvointimme rahoittaminen, keskiluokan asema ja juuri tuo erilaisuuden hyväksyminen.

Kristinusko on keskeinen osa arvoperustaamme, siitä kannattaa pitää kiinni.

 

keskiviikko, 3. elokuu 2016

Herääminen pimeään - keskustelua ajan kanssa

Kirjailijapappi Juhani Rekolan varhaisten kirjoitusten kokoelma Herääminen pimeään (Kirjapaja 2016) kertoo Rekolan keskustelusta ajan kanssa. Mitä nyt tapahtuu, mikä on siinä ihmisen osa ja myös, mikä on kirkon ja kristinuskon asema siinä? Kirjoitukset on julkaistu lehdissä pääasiassa 1960-luvulla.

Rekola lainaa itävaltalaista historioitsijaa, että ”luterilaisuuden suurin onnettomuus on ollut, että se on liiaksi luottanut aikaan. Roomalaiskatolisen kirkon onnettomuus on ollut, että se on aina liikaa epäillyt aikaa ja siksi lyönyt maahan ne, jotka ovat yrittäneet keskustella ajan kanssa”.

Rekola liikkuu siinä välimaastossa, ajassa mutta ei siihen mukautuen. Voisi kuvitella, että 1960-luvulla tapahtunut ”ajan kanssa keskusteleminen” olisi pian vanhentunut ja menettänyt ajankohtaisuutensa, mutta näin ei ole käynyt. Rekolan silloisista pohdinnoista monet ovat myös tai jopa juuri tänään ajankohtaisia.

Fraasit - Pelkään, että tuo edellä oleva lause on ”fraasi”, lause, johon ei sisälly mitään uutta informaatiota. Fraasit olivat Rekolan yhden kirjoituksen aihe, jonka kohdalla jokainen kirjoittava tai puheita pitävä lukija tuntee piston mielessään. Sanonko todella jotain uutta vai vain fraaseja?

Mutta eräät aiheet ovat aina ajankohtaisia. Rekola kirjoittaa muun muassa jumalanpalvelusten uudistamisesta, ”kun ihmiset eivät käy niissä”. Tästä hän kirjoitti helmikuussa 1968!

Jumalanpalvelus - Rekola muistuttaa, että jumalanpalveluksessa ei käydä siksi, että siellä olisi kivaa siinä mielessä kuin jalkapallo-ottelussa tai ravintolassa. Sen sijaan jumalanpalvelus tahtoo asettaa ihmisen elämän suurempaan yhteyteen ja löytää kiintopisteen oman itsensä ulkopuolelta.

Usko ja ajattelu - Rekola kirjoittaa uskon ja ajattelun suhteesta. Hän sanoo Jeesuksen vertauksissaan vetoavan nimenomaan meidän ajatteluumme. Ihminen pitää itseään kaikki tietävänä, mutta Rekola osoittaa, miten vähän tiedämmekään. Siitä osoituksena Rekola esittää vertauksen muurahaisten maailmasta.

Dogmit - Ranskalaista Marie Noelia lainaten Rekola toteaa dogmien (=oppilause) olevan peilejä, jotka ”taittavat taivaallisen valon niin, että me voimme sitä katsoa”, mutta dogmit eivät ole uskomme kohde. Tunteeko Jumala itsensä niistä?

Rekola varoittaa suurista sanoista ja ihmistä yli valtuuksiensa puhumisesta. Annetaan ymmärtää, miten Jumala auttaa, mutta sitä juuri emme voi tietää.

Ideologiat - Ihmiset elävät rakkaudesta, on yksi heikoimmassa olevia puolustavan Rekolan teemoista. ”Ideologiat unohtavat ihmiset ja johtavat aina sotaan”, hän lainaa itävaltalaista Karl Krausia.

Kirkko - Kirkon kriisistä ja haasteista on taidettu puhua läpi kirkkohistorian, niin Rekolakin. Rekola on havainnut, että ”kirkossa on toistuvasti nähty maailma pelottavana ja uhkaavana”.  Näin, vaikka juuri kirkon tulisi olla toivon lähde.

Rekola arvostelee kirkkoa kovin sanoin. Ihmiset ovat siellä kyllä korrekteja mutta torjuvia. Saako hädässä oleva ihminen (Rekolan mainitsee esimerkkinä Slussenin sissit, joiden parissa hän teki paljon työtään) sieltä apua?

”Tämän maailman käsityksen mukaan uskoon liittyy kovuus ja tuomio. Siellä, missä uskosta puhutaan, siellä rakkaudettomuus näkyy kohta kaikessa alastomuudessaan.”

Hän moittii kirkkoa ikuisesta järjestäytymisestä ja organisoitumisesta. Hän vertaa sitä lääkärin vastaanottohuoneeseen, joka on suljettu, koska siellä on remontti menossa. Hän varoittaa myös ”pikkuporvarillisesta seuraelämästä”, vanhentuneista toimintamuodoista ja ”pikkutehtävistä”, joihin kirkossa aikaa käytetään.

Rekolan ennuste on, että ”kun viimeinen pasuuna puhaltaa, niin uskon, slussenilaiset tulevat nousemaan ensimmäisinä”. Heillä on vähiten pelättävää. Juhlakansa saa odottaa.

*Juhani Rekola (1916–1986) oli teologian tohtori ja Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen sekä tuottoisa kirjailija ja esseisti. Hän työskenteli paljon Tukholman suomalaissyntyisten alkoholistien, Slussenin sissien parissa. Rekolan kerrottiin olleen mies, joka seisoo kanssamme sateessa. Hänen syntymästään tuli 1. elokuuta kuluneeksi sata vuotta.

tiistai, 19. heinäkuu 2016

Minkälainen on hyvä saarna?

Olitko kirkossa eilän?, aloitti Sepeteus.
Enhän ollut, Jumala paratkoon!,
vastasi Topias.
Sepeteus jatkoi: Vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho saarnasi, että kajahteli Herran temppelin seinät. Kimnasisti vasta, mutta siinä pojassa asuu Herran henki.

Näin alkaa Aleksis Kiven Nummisuutarit-teoksen ensimmäisessä luvussa kohtaus, jossa Sepeteus-lukkari kertoo Topiakselle kirkossa kuulemastaan.

Sepeteus jatkoi: Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimmäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. --- ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon ---- ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt.

Tuotahan moni odottaa vieläkin kirkonmenolta. Ensin tulevat laki ja synti, sitten armo ja evankeliumi. Paino on tosin pitkään ollut ensimmäisessä puoliskossa. Armoa on vaikea ottaa vastaan ja osoittaa lähimmäisille. Helpompi on lukea lakia, varsinkin muille.

Mutta millainen on hyvä saarna? Sen kriteerit lienevät paljon muuttuneet Aleksis Kiven päivien.

Tiedän, etten ole oikea henkilö arviomaan saarnoja, koska en ole pappi tai edes teologi. Mutta voin puhua kirkon penkistä käsin ja esittää kuluttajan näkökulman.

Mieleen jäi äskettäin lukemastani elämäkerrasta arkkipiispa Martti Simojoen mielipide, että saarnan yhtenä keskeisenä tehtävänä on tuoda sana nykyhetkeen. Olen samaa mieltä, ei kai muutoin voisikaan olla, mutta valitettavasti se ei aina toteudu. Joskus saarnaaja tuntuu liikkuvan teologian tai historian syövereissä tai aivan omissa ajatuksissaan tai puhuu omiaan.

Onneksi usein kuulee myös hyviä saarnoja. Minun mielestäni hyviä, sillä saarna on henkilökohtainen kokemus, johon vaikuttavat kuulijan omat odotukset tai hänen kulloinenkin tilansa. ”Hyvä saarna” on siten varsin subjektiivinen arvio.

Saarnaajan tehtävä ei ole helppo, kun yksi odottaa analyyttistä tietoa, toinen väkevää julistusta tai todistusta, kolmas on asioista eri mieltä. Jokainen saarna ei voi jokaisesta kuulijasta olla hyvä.

Mutta eikö siitä huolimatta ole jotain yleisiä kriteereitä saarnojen arviointiin? Ainakin voidaan vaatia, että se on selkeää suomea (tai muuta kieltä tilanteen mukaan) ja ymmärrettävä. Toki on otettava kulloinenkin kuulijakunta huomioon. Saarnan on annettava jotain penkissä istuvan kuulijan elämään.

Ja minusta sen on tultava jotenkin nykyaikaan, mistä on muunkinlaisia mielipiteitä. Kirjailijapappi Juhani Rekola kirjoitti Kotimaassa vuonna 1967 (Herääminen pimeään; varhaiset kirjoitukset, Kirjapaja 2016) kristinuskoon sisältyvästä jännitteestä: ”Luterilaisuuden suurin onnettomuus on ollut, että se on liiaksi luottanut aikaan. Roomalaiskatolisen kirkon onnettomuus on ollut, että se on aina liikaa epäillyt aikaa ja siksi lyönyt maahan ne, jotka ovat yrittäneet keskustella ajan kanssa.”

Sana ei kai oikein voi tulla todeksi muutoin, kun tässä ajassa. Eikö siinä ole koko sen idea? Toki voidaan ajatella ajattomuuden ja iankaikkisuuden näkökulmasta, mutta se on toinen juttu.

Olemme viime aikoina(kin) eläneet keskellä (vaikka Suomessa vähän sivussa, mutta viestinnän välityksellä mukana) järkyttäviä tapahtumia. On tapahtunut sellaista mitä emme ehkä uskoneet voivan tapahtua. Maailmamme järkkyy monella tavalla. Se pelottaa ja jopa ahdistaa ihmisiä. On saatettu kysyä elämän perusteista ja edessämme olevasta tulevaisuudesta.

Tällaisessa tilanteessa kristinuskon merkitys korostuu. Kristinuskosta löytyy vastauksia elämän tarkoitukseen. Kristinusko antaa lohtua sekä tuo eteemme tulevaisuuden ja toivon näkymän. Se todistaa hyvän voimasta pahaa vastaan ja vahvistaa yhteisön merkitystä.

Viime sunnuntain tunnus ”Totuus ja harha” jos mikä osuu nykyajan keskelle. Päivän evankeliumi antaa aihetta useampaankin ajankohtaiseen saarnaan.
Tekstissä Jeesus sanoo opetuslapsilleen muun muassa: ”Varokaa vääriä profeettoja - - Hedelmistä te heidät tunnette. - - Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. - -  Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan.”

Voiko saarna olla hyvä, jos näitä kumpaakaan edellä mainittua ajankohtaista näkökulmaa siinä ei ole?

Saarnaamisessa on korostettu papin oikeutta saarnata oman mielen mukaan – siis tietysti tekstistä ja ym. sääntöjen mukaan, mutta tapa ja laatu on hänen harkinnassaan. Voiko saarnaaja toteuttaa vain omaa sanomisen tarvettaan?

Ei se minusta aivan niin ole: kuulijaa vartenhan saarnataan. On siis otettava huomioon kirkon penkissä istuva, saarnattava hänelle. Saarnan on tavoitettava ymmärrettävästi kuulijansa.

maanantai, 11. heinäkuu 2016

Kahden maan kansalaisia

Tämän kesän herättäjäjuhlien tunnus ”Kahden maan kansalainen” sopi hyvin juhlakaupunkiin Vantaalle, jossa asuu paljon muuttajia – Suomen ja kymmenien muiden maiden, entisiä tai nykyisiä, kansalaisia, erilaisista kulttuureista tulleita, eri kieliä puhuvia. Tunnuksen sanat tulevat Jaakko Löytyn virrestä (sanat Kaija Pispa).

Kahden maan kansalaisuus on eri asia kuin kaksoiskansalaisuus eli että henkilöllä on kahden valtion kansalaisuus samanaikaisesti. Vähän symbolisemmin sen voi käsittää myös asumisena eri kulttuureissa ja sana kuvaa osuvasti nykymaahanmuuttajienkin tilannetta.

Sillä toisella kansalaisuudella tarkoitetaan hengellisessä yhteydessä myös Jumalan valtakuntaa. Siitä onkin erilaisia käsityksiä; onko maailmanlaajuinen kristuksen seurakunta sitä vai ovatko ihmisen maan päällä kokemat onnen ja hyvän hetket pala Jumalan valtakuntaa? Vai sijoittuuko se - myös tai vain - jonnekin tuonpuoleiseen, kuoleman jälkeiseen aikaan? Tai onko se meidän sielussamme?

Piispa Tapio Luoma sanoi käsitettä ’kahden maan kansalainen’ jännitteiseksi. Kirkossa on aina käyty keskustelua maallisen ja hengellisen välillä, siitä miten ne niveltyvät yhteen.

Hänen raamattutunnistaan merkitsin muistiin: Kristittyinä emme saa eristäytyä tästä maailmasta. On otettava todesta tämän- ja tuon puoleinen maailma, molemmat kansalaisuudet. On kyettävä elämään erilaisten kulttuurien keskellä: Jumala ei tee eroa ihmisten kesken, älkäämme mekään tehkö niin.

"Sanoilla on mahdollisuus", totesi piispa Irja Askola aattoseuroissa. ”Elämme sanojen kesäniityllä ja sanojen viidakossa. Tervetuloa lämmittelemään armon auringon alle.”

Herättäjäjuhla-sanan kanssa ensimmäistä kertaa tekemisiin joutuvat toimittajat kirjoittavat sen yleensä muotoon ”herätysjuhlat”, mikä on tietysti väärin. Sisäpiiriläisten on vaikea tajua, että sanojen ero ei ole kaikille selvää.

Kyse ei herännäisyydessä ole nk. herätyskristillisyydestä. Herännäisyydessä ei uskolla elämöidä, eikä sitä korosteta. Perinteinen nimi herännäisyys kumpuaa jostain kaukaa, jolloin sen silloinen haukkumasana ”körtti” tarkoitti vähän samaa kuin tiukkapipoisuus.

Nyt körttiläisyys on kirkon herätysliikkeistä avarin ja vapaamielisin. Sillä ei ole omaa kirkon valtavirrasta poikkeavaa oppia tai sääntöjä, mutta juhlille kokoontuva joukko - me kaikenlaiset, kuten Irja Askola sanoitti - tuntuu olevan siitä huolimatta melko samanhenkistä.

Kun mieltää käsitteiden herätys ja herännäisyys eron, on jo sisäistänyt pitkän oppimäärän körttisanakirjasta. Lahden herättäjäjuhlilla vuonna 2007 teimme ensimmäisen körttisanakirjan (vähän kieliposkella, mutta hyvässä tarkoituksessa). Sanakirja on sen jälkeen saanut uutta sisältöä ja muotoa kuten oli tarkoituskin, ehkä vähän lisää pönäkkyyttäkin.

Media-infon panelistit pohtivat juhlien merkitystä ja kahden maan kansalaisuutta: ”Ollaan yhdessä.” ”Juhlilla kysytään, miten elää kristittynä tässä maailmassa.” ”Kunpa muuttajakin voisi kokea tulevansa kotiin.” ”Vastuuta, ei vain vuorovaikutusta.”

Juhlilla vallitsi vahvana tunne, että ihmisiä on kohdeltavana ihmisinä, myös muista maista tulevia. Ennen lähdettiin lähetystyöhön vieraisiin kulttuureihin kauas merten taakse, nyt nuo vieraat ovat tulleet lähelle, mikä hämmentää monia.

Herättäjäjuhlat on noin 30 000 hengen vuosittain kokoontuva yhteisö. Traditio on juhlilla vahvasti läsnä. Sen kuulee monessa seurapuheessa ja tuttujen tapaamisissa ja se näkyy järjestelyissä. Perusohjelma ja juhla-alueen muodot pysyvät vuosikymmenestä toiseen samoina. Rekat vievät tavarat juhlien jälkeen seuraavalle järjestäjäpaikkakunnalle (v. 2017 Nilsiä). Muu tieto ja kokemukset kulkevat raporteissa. Toki aina on jotain uutta ja paikallista.

Vantaan kaupunginjohtaja Kari Nenonen kiitti hyvää yhteistyötä kaupungin ja Vantaan seurakuntayhtymän kesken, rakennetaan yhteistä identiteettiä. Hän kertoi kaupungin olleen mielellään mukana järjestämässä näitä juhlia.

Hyvin juhlat Vantaallekin asettuivat. Juhlien keskeinen sisältö, seurat pidetään edelleen perinteisesti avoimen taivaan alla, nyt jalkapallostadionilla - sateen sattuessa sateessa. Ruokailu oli suurhallissa ja oheisohjelmaa kuten konsertteja pidetään sisätiloissa.

Seurabanaani: Ruokailusta jäi mieleen kaikille tarjottu banaani. Pieni yksityiskohta, joka tuotti hyvän mielen.

 

maanantai, 27. kesäkuu 2016

Kirkkoon kun kellot soivat, mutta milloin?

Kirkonkellojen soitto kutsuu messuun, mutta mihin aikaan? Kovin monet eivät kutsua noudata, mutta tiedetään, että heillekin, jotka eivät kirkossa kovin usein käy, on tärkeätä tietää että kirkonmenoja pidetään. Kirkonkellot kertovat, että siellä rukoillaan meidän kaikkien puolesta. Useimmiten alkamisaika on kello 10.

Alkamisaika ei ole mikään pikkuasia. Vakiokävijä tietää sen tottumuksesta. Ei hän katso sitä lehdestä tai netistä.

Merkittävä seikka sekin, että kirkonmenot alkavat lähes aina juuri silloin, kun tarkoitus on. En muista montaa kertaa, että alkaminen olisi myöhästynyt minuuttia enempää.

Vaikka kirkossa käyminen ei ole kovin yleistä, jumalanpalvelusten alkamisaika herättää helposti vilkasta keskustelua. Se myös mainitaan usein syyksi, miksi kirkossa ei tule käytyä.

Messun eli jumalanpalveluksen alkamisajasta säädetään kirkkojärjestyksessä. Sen toisen luvun kolmannen pykälän mukaan ”päiväjumalanpalvelus aloitetaan yleensä kello 10”. Perustellusta syystä se voidaan aloittaa muuhunkin aikaan, mutta jatkuvasta muutoksesta päättää kirkkovaltuusto, jonka päätös alistetaan vielä tuomiokapitulin vahvistettavaksi. Se on siis ISO asia.

Kello 10 on se perinteinen alkamisaika. Kirkkoon on menty aamulla. Kaipa se on maatalousyhteiskunnankin peruja. Seurakuntien pääkirkossa se on usein kello 10, muissa kirkoissa voi olla vaihtelevia aikoja. Ihmisten elämäntapojen muutokset ja miksei teologiakin ovat tuoneet muutoksia myös messujen alkamisaikoihin, kun ovat tulleet ilta-, iltapäivä- ja yömessut.

Jatkuvuus on minusta tärkeätä juuri sen vuoksi, että sitä ajankohtaa ei katsota lehdestä tai netistä. Niin harvoin kuin usein kirkossa käyvät tietävät oikean ajan. Muutokset aiheuttavat ongelmia ja tietoa on vaikea saada kirkkoväen tietoon.

Niinpä oli hämmentävää, kun tänään juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina Nurmijärven kirkon päiväjumalanpalvelus ei alkanutkaan kello 10, vaan se oli siirretty alkamaan kello 15. Sitä ei liene tapahtunut tämän kirkon historian aikana montaa kertaa.

Suntio tiesi, että jos joulupäivä on osunut sunnuntaiksi, ei aamuisen joulukirkon lisäksi ole pidetty kello 10 jumalanpalvelusta.

Seurakunnan historiaa kirjoittaessani selvisi, että sunnuntaina 17.2.1917 ei ilmeisesti Nurmijärvellä pidetty lainkaan jumalanpalvelusta epävakaiden olojen vuoksi, kansalaissotahan oli silloin pahimmillaan. Hyvinkäällä oli silloin kuulemma kaksi kertaa jäänyt jumalanpalvelus pitämättä.

Tämän päiväisestä muutoksesta en huomannut varsinaisesti ilmoitetun muuten kuin että kello 15 on messu. Siinä ei sanottu, että kello 10 messua ei ole.  Ja miten sekään tieto olisi mennyt perille? Onko vastedes kirkkoaikakin aina tarkistettava?

Niinpä kirkkoväkeä kertyi tavalliseen tapaan kello 10 lähestyessä, mutta ovet pysyivät kiinni. Kesä kun on, liikkeellä oli myös sukuloimassa olleita matkailijoita. Ovella ei muutoksesta ollut tiedotetta ja kirkon kellot soivat tavalliseen tapaan.

Osa kirkkoon tulleista kokoontui viereiseen museokahvilaan, jossa eläkeläispappi Markku Tapion johdolla pidettiin jumalanpalvelus, pienimuotoisemmin, mutta ehtoollista lukuunottamatta kaiken muun oleellisen sisältäen.

Sitten iltapäivällä kello 15 messussa väkeä oli kirkon täydeltä, olihan se myös konfirmaatiomessu.

Kirkon alkamisajankohta nousi ajankohtaiseksi Nurmijärvellä myös siksi, että kirkkovaltuustolle jätettiin viime viikolla aloite Klaukkalan messun ajankohdan muuttamiseksi klo 12:sta klo 10:ksi. Kello 12 on ollut Klaukkalassa pitkään, joten siihenkin on totuttu, samoin kuin Kirkonkylän kymmeneen. Rajamäellä on ollut enemmän hajontaa messuajan suhteen.

Ajankohtaa on syytä tarkkaan harkita. Kaikille sopivaa kellonaikaa tuskin on olemassa. Siinä on hyvä kysymys kirkkopiirin neuvottelukunnalle pohdittavaksi.

Ratkaisu voi olla, että seurakunnassa järjestetään messuja eri kirkoissa useampina eri aikoina ja päivinä, joista voi valita.

Ajankohtaa suurempi kysymys on kirkossa käyminen sinänsä. Voisiko se kiinnostaa useampia? Tuskin se lopulta kuitenkaan on kellon ajasta kiinni?