sunnuntai, 11. syyskuu 2016

Risteilyä ja kohdistamista Kirkon viestintäpäivillä

Kaksi taitavaa sanan käyttäjää, piispa Irja Askola ja kirjailija Kaisa Raittila aloittivat Kirkon viestintäpäivät keskiviikkona Silja Symphonyllä. Heidän jälkeensä kuultiin kahden vuorokauden aikana monta hyvää vinkkiä ja näkökulmaa sekä käytiin valtava määrä vuoropuhelua – isossa salissa, kanavissa ja salien ulkopuolella - noin 250 osanottajan kesken.

Viestintäpäivät toteutuivat risteilynä. Laivalla tehtiin matkaa Helsingin ja Tukholman välillä, mutta RISTEILY tarkoitti tietty myös ristin kanssa ja ristin lähellä kulkemista.

"Kieli on uskon kommunikoinnin keskeinen kysymys", sanoi Irja Askola. Ja että ”arki on tärkeämpää kuin seremoniat”. Arjen pyhyys on luterilaisuuden suuria löytöjä.

Hän sanoi vaativan rohkeutta katsoa kauas ja lähelle yhtä aikaa. Piispa korosti viestijöiden työn tärkeyttä: ”Evankeliumi toteutuu teidän työnne kautta. Te ette ole sakastiin suljettuja.”

Viestintäkonsultti Jarno Forssell puhui viestinnän kohdentamisesta. Pitää ajatella, kenelle ja mitä haluaa viestittää. Silloin on mahdollista, että viesti ”osuu ja uppoaa”.

Kohdentamisesta jäin pohtimaan, kenelle seurakuntalehteä tehdään? Kaikille, ei ole hyvä vastaus, vaikka sekin on tavallaan totta. Ehkä eniten pitää kohdistaa seurakuntalaisten enemmistölle, käyttää heille ymmärrettävää kieltä ja käsitellä heitä kiinnostavia ja heitä hyödyttäviä aiheita.

Pääkaupunkiseudun Valomerkistä ja Jouluradiosta tuttu Jan Ahonen muistutti, ettei kirkon kannata viestiä kaikille samalla tavalla. Ihmisten suhteessa kirkkoon ja sen myötä tiedossa ja ymmärryksessä kirkon asioihin on suuria eroja.

”Ei kannata lyödä tuomiokapitulilla päähän” viittaa siihen, että monet kirkon sanat ovat tuttuja vain suppealle sisäpiirille – eikä aina sillekään. Miksei ”lähetyslounasta” voisi kutsua seurakuntalaisten yhteiseksi brunssiksi?

Tärkeätä on kuunnella heikkoja signaaleja siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Arvot ja asenteetkin muuttuvat.

Toimittaja Reetta Räty vastasi siihen, ”miksi meistä ei ollut juttua”: Media tekee siitä, minkä olettaa herättävän lukijoiden kiinnostuksen. ”Ajattele vastaanottajan, ei organisaation silmin.”

Ihmiset lukevat enemmän kuin koskaan, mutta tempo on nopea. Kohut vaihtuvat, tarinat ja henkilöt kiinnostavat. Hyvä viestintä taustoittaa uutisia. Täytyy tietää, mitä haluaa sanoa ja kenelle, ja sanoa se - heti. Kriisiviestinnässä avoimuus on ainoa mahdollisuus.

Monia muitakin ajatuksia kirjasin ylös:
- Kirkolla on sitä, mitä ihmiset nyt tarvitsevat: Lohdutus ja rohkaisu, armo ja rakkaus ovat kirkon viestejä.
- Viestinnällä ei voi muuttaa todellisuutta. Moniäänisyys vaatii rohkeutta.
- Kirkossa on ollut anarkisteja kuten Jeesus ja Luther.
- Nuorille on annettava myös päätösvaltaa.
- Rakennetaan siltoja, ei vain laitureita.
- Puhu toiselle kuten haluaisit itsellesi puhuttavan, kuin ajattelevalle ihmiselle.
- Kirkolla on merkitystä myös tämän ajan ihmisille, niinpä kirkko herättää suuria tunteita.

Joku tiivisti: ”Kirkko voisi olla sallivan hyvyyden apostoli.”

****

Mihin viestintäpäivillä pyrittiin ja mitä hyötyä siitä on seurakuntalaisen kannalta?
- Päivien aikana käsiteltiin sitä, miten voisimme teknisesti paremmin viestiä sekä mikä kirkon viestin tulisi olla.
- Tarkoitus on, että seurakuntalainen tulee saamaan jälleen vähän paremmin juuri häntä hyödyttävää tietoa, ja että kirkon sanoma puhuttelisi meidän aikamme ihmisiä ja vastaisi heidän kysymyksiinsä.

maanantai, 29. elokuu 2016

Strategia – turhaa työtä vai välttämättömyys?

Suunnittelemiseen ja strategioiden tekemiseen suhtaudutaan kahdella tavalla: 1) se on turhaa touhua, joka vie aikaa varsinaiselta työltä. ”Strategiamapit vain pölyttyvät hyllyssä.” Ei siis muuta kuin oikeisiin töihin! 2) se on välttämätöntä ja kaiken työn perusta. ”Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty (vaikka tosin vielä kokonaan tekemättä).”

Strategioiden yhteydessä puhutaan aina konkretian puuttumisesta ja muistutetaan jalkauttamisen tarpeesta. Strategiakritiikin taustalla lienee halu karttaa tekemisen perusteiden ja isomman kokonaisuuden kannalta pohtimista.

Mielestäni tekemistä on suunniteltava. Ja pitää olla jokin pidemmän ajan tavoite, johon pyrkii, sekä strategia, jonka mukaan toimii ja visiota tavoittelee. Se antaa yhteisölle yhteisen päämäärän ja yhteiset toimintatavat.

Strategiatyö aloitetaan tekemällä katsaus nykytilaan ja luotaamalla tulevaisuutta. Suunnistajakin pysähtyy aika ajoin, tarkistaa sijaintinsa, arvioi rettivaihtoehtoja ja ottaa kauempaa kiintopisteen, jota kohden jatkaa matkaa.

Suunnitelmat eivät aina toteudu. Prognoosit eivät pidä paikkaansa ja vastaan tulee yllätyksiä. Uusissa ja yllättävissäkin tilanteissa pitää pystyä toimimaan, vaikka niitä ei olisi vuosisuunnitelmassa.

Kukaan tuskin osasi ennakoida Pokemon Gon tuloa tänä kesänä tai pakolaisvirtaa parina viime vuonna. En rinnasta näitä, mutta ne ovat esimerkkejä ilmiöistä, joita ei vuotta aikaisemmin tiedetty tulevan.

****

Nurmijärven seurakunnan esimiehet ja luottamushenkilöpuheenjohtajat kävivät pohjustavaa keskustelua ensi vuoden suunnitelmista: miten Onnistumissuunnitelmaa (= visio ja strategia) ensi vuonna toteutetaan. Hyvät ajatukset saavat konkreettisen muodon myöhemmin viranhaltijoiden esityksissä.

Paljon hyvää tekemistä todettiin tapahtuneen, mutta toki kehittämistä on. Tavoite on aina edessäpäin. Ihmisten elämän puitteissa tapahtuu nopeaan tahtiin niin paljon kaikenlaista, että kirkonkin on oltava ketterä. On ennakoitava, mihin laiva on kääntymässä.

Hengellisyys on tärkeä osa elämää, mutta ihmiset sanoittavat sitä eri tavoin, eivätkä aina kirkon sanoilla.

Seurakunta kun ollaan, ihmisiä tietysti kutsutaan kirkkoon. ”Seurakuntaelämä alkaa alttarilta.”

Mutta on myös mentävä ihmisten luo ja kuljettava heidän rinnallaan – varsinkin silloin kun heillä on vaikeaa. Tärkeätä on luonteva kohtaaminen, nykyään myös netissä.

Kirkkopiirit ovat erilaisia (Nurmijärven seurakunnassa on kolme kirkkopiiriä). Olemme myös osa isoa Kristuksen kirkkoa Suomessa ja koko maailmassa.

Yhdessä tekeminen tuottaa joskus kitkaa, me kun haluamme tehdä asioita omalla tavallamme. Miten seurakuntalaisten (usein puhutaan vapaaehtoisista tai maallikoista) panos niveltyy seurakunnan toimintaan? Miten eletään luontevasti vuorovaikutuksessa seurakuntalaisten kesken?

Luottamushenkilöt edustavat hallinnossa seurakuntalaisia, vahvistavat toiminnan tavoitteet ja antavat siihen resurssit eli rahaa. Sen vuoksi he myös seuraavat, miten tavoitteet täyttyvät ja rahat käytetään.

Onnistumista ei voi mitata vain tilaisuuksien ja niihin osallistuneiden määrällä, vaikka sekin on yksi mittari. Hengellinen elämä on paljon muutakin kuin tilaisuuksissa käymistä. Kaikkia kohtaamisia ja avun saamisia ei voida kirjata, eikä sitä, mitä ihmisten sielussa tapahtuu.

Kaksi pointtia seurakunnan työhön: 1) tehdään yhdessä, 2) toimitaan ihmisten rinnalla ja kanssa.

torstai, 18. elokuu 2016

Hiidenkivi ja Impivaara ovat turvapaikkoja

Vuoropuhelussa avautuu usein jokin uusi näkökulma. Hiidenkiviseuroissa keskiviikkona Klaukkalan kirkolla sai kokea useamman kerran ahaa!

Seuroissa puhunut Eero Lehtipuu totesi Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä lanseeraamien paikkojen Hiidenkivi ja Impivaara olleen turvapaikkoja. Veljeksille ne olivat ensisijaisesti fyysisen turvan antajia, me voimme kokea ne symbolisemmin.

Illan pääpuhujana oli kansanedustaja Matti Vanhanen, joka käsitteli arvojemme syntyä ja muutosta. Seitsemästä veljeksestä hänkin oli löytänyt uutta: veljeksistä kaksi suhtautui kielteisesti Kiven Rajamäen rykmentiksi nimeämään romaniryhmään. Sama jako (2/7) epäluulossa vierautta kohtaan taitaa olla edelleen voimassa.

Vanhanen kertasi länsimaisten arvojen synnyn historiaa. Ranskan vallankumous vuonna 1789 synnytti käsitteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo, jotka edelleen ovat keskeinen osa arvoperustaamme.

Sitä edelsi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus v. 1776, joka korosti kaikkien ihmisten yhtäläistä ihmisarvoa. Tämä siirtyi 1940-luvulla Yhdistyneiden kansakuntien Ihmisoikeuksien julistukseen.

Näiden julistusten syntyä edisti 1700-luvulla valistuksen nimellä tunnettu filosofia. Ja kaikkiin näihin kristinusko on jättänyt vahva jäljen, jonka hedelmiä ovat mm. demokratia, tasa-arvo ja sosiaalinen vastuu.

Nyt käydään Vanhasen mukaan arvojen kilpailua. Länsimaisia arvoja haastetaan ulkopuolelta (Venäjä, Turkki ja Isis), mutta on myös sisäisiä jakolinjoja: konservatiivit – liberaalit, kansainvälisyys – nationalismi, suhtautuminen sukupuolietiikkaan, pakolaisiin jne.

Miten kohtaamme omista arvoista poikkeavan erilaisuuden? Arvot muuttuvat, jolloin saatamme tuntea haikeutta vanhaa kohtaan. Nationalismia on esimerkiksi helppoa nostattaa, mutta vaikea hallita sen jälkeen.

Tulevaisuuden – ja nykyhetken – suuria arvokysymyksiä ovat hyvinvointimme rahoittaminen, keskiluokan asema ja juuri tuo erilaisuuden hyväksyminen.

Kristinusko on keskeinen osa arvoperustaamme, siitä kannattaa pitää kiinni.

 

keskiviikko, 3. elokuu 2016

Herääminen pimeään - keskustelua ajan kanssa

Kirjailijapappi Juhani Rekolan varhaisten kirjoitusten kokoelma Herääminen pimeään (Kirjapaja 2016) kertoo Rekolan keskustelusta ajan kanssa. Mitä nyt tapahtuu, mikä on siinä ihmisen osa ja myös, mikä on kirkon ja kristinuskon asema siinä? Kirjoitukset on julkaistu lehdissä pääasiassa 1960-luvulla.

Rekola lainaa itävaltalaista historioitsijaa, että ”luterilaisuuden suurin onnettomuus on ollut, että se on liiaksi luottanut aikaan. Roomalaiskatolisen kirkon onnettomuus on ollut, että se on aina liikaa epäillyt aikaa ja siksi lyönyt maahan ne, jotka ovat yrittäneet keskustella ajan kanssa”.

Rekola liikkuu siinä välimaastossa, ajassa mutta ei siihen mukautuen. Voisi kuvitella, että 1960-luvulla tapahtunut ”ajan kanssa keskusteleminen” olisi pian vanhentunut ja menettänyt ajankohtaisuutensa, mutta näin ei ole käynyt. Rekolan silloisista pohdinnoista monet ovat myös tai jopa juuri tänään ajankohtaisia.

Fraasit - Pelkään, että tuo edellä oleva lause on ”fraasi”, lause, johon ei sisälly mitään uutta informaatiota. Fraasit olivat Rekolan yhden kirjoituksen aihe, jonka kohdalla jokainen kirjoittava tai puheita pitävä lukija tuntee piston mielessään. Sanonko todella jotain uutta vai vain fraaseja?

Mutta eräät aiheet ovat aina ajankohtaisia. Rekola kirjoittaa muun muassa jumalanpalvelusten uudistamisesta, ”kun ihmiset eivät käy niissä”. Tästä hän kirjoitti helmikuussa 1968!

Jumalanpalvelus - Rekola muistuttaa, että jumalanpalveluksessa ei käydä siksi, että siellä olisi kivaa siinä mielessä kuin jalkapallo-ottelussa tai ravintolassa. Sen sijaan jumalanpalvelus tahtoo asettaa ihmisen elämän suurempaan yhteyteen ja löytää kiintopisteen oman itsensä ulkopuolelta.

Usko ja ajattelu - Rekola kirjoittaa uskon ja ajattelun suhteesta. Hän sanoo Jeesuksen vertauksissaan vetoavan nimenomaan meidän ajatteluumme. Ihminen pitää itseään kaikki tietävänä, mutta Rekola osoittaa, miten vähän tiedämmekään. Siitä osoituksena Rekola esittää vertauksen muurahaisten maailmasta.

Dogmit - Ranskalaista Marie Noelia lainaten Rekola toteaa dogmien (=oppilause) olevan peilejä, jotka ”taittavat taivaallisen valon niin, että me voimme sitä katsoa”, mutta dogmit eivät ole uskomme kohde. Tunteeko Jumala itsensä niistä?

Rekola varoittaa suurista sanoista ja ihmistä yli valtuuksiensa puhumisesta. Annetaan ymmärtää, miten Jumala auttaa, mutta sitä juuri emme voi tietää.

Ideologiat - Ihmiset elävät rakkaudesta, on yksi heikoimmassa olevia puolustavan Rekolan teemoista. ”Ideologiat unohtavat ihmiset ja johtavat aina sotaan”, hän lainaa itävaltalaista Karl Krausia.

Kirkko - Kirkon kriisistä ja haasteista on taidettu puhua läpi kirkkohistorian, niin Rekolakin. Rekola on havainnut, että ”kirkossa on toistuvasti nähty maailma pelottavana ja uhkaavana”.  Näin, vaikka juuri kirkon tulisi olla toivon lähde.

Rekola arvostelee kirkkoa kovin sanoin. Ihmiset ovat siellä kyllä korrekteja mutta torjuvia. Saako hädässä oleva ihminen (Rekolan mainitsee esimerkkinä Slussenin sissit, joiden parissa hän teki paljon työtään) sieltä apua?

”Tämän maailman käsityksen mukaan uskoon liittyy kovuus ja tuomio. Siellä, missä uskosta puhutaan, siellä rakkaudettomuus näkyy kohta kaikessa alastomuudessaan.”

Hän moittii kirkkoa ikuisesta järjestäytymisestä ja organisoitumisesta. Hän vertaa sitä lääkärin vastaanottohuoneeseen, joka on suljettu, koska siellä on remontti menossa. Hän varoittaa myös ”pikkuporvarillisesta seuraelämästä”, vanhentuneista toimintamuodoista ja ”pikkutehtävistä”, joihin kirkossa aikaa käytetään.

Rekolan ennuste on, että ”kun viimeinen pasuuna puhaltaa, niin uskon, slussenilaiset tulevat nousemaan ensimmäisinä”. Heillä on vähiten pelättävää. Juhlakansa saa odottaa.

*Juhani Rekola (1916–1986) oli teologian tohtori ja Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen sekä tuottoisa kirjailija ja esseisti. Hän työskenteli paljon Tukholman suomalaissyntyisten alkoholistien, Slussenin sissien parissa. Rekolan kerrottiin olleen mies, joka seisoo kanssamme sateessa. Hänen syntymästään tuli 1. elokuuta kuluneeksi sata vuotta.

tiistai, 19. heinäkuu 2016

Minkälainen on hyvä saarna?

Olitko kirkossa eilän?, aloitti Sepeteus.
Enhän ollut, Jumala paratkoon!,
vastasi Topias.
Sepeteus jatkoi: Vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho saarnasi, että kajahteli Herran temppelin seinät. Kimnasisti vasta, mutta siinä pojassa asuu Herran henki.

Näin alkaa Aleksis Kiven Nummisuutarit-teoksen ensimmäisessä luvussa kohtaus, jossa Sepeteus-lukkari kertoo Topiakselle kirkossa kuulemastaan.

Sepeteus jatkoi: Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimmäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. --- ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon ---- ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt.

Tuotahan moni odottaa vieläkin kirkonmenolta. Ensin tulevat laki ja synti, sitten armo ja evankeliumi. Paino on tosin pitkään ollut ensimmäisessä puoliskossa. Armoa on vaikea ottaa vastaan ja osoittaa lähimmäisille. Helpompi on lukea lakia, varsinkin muille.

Mutta millainen on hyvä saarna? Sen kriteerit lienevät paljon muuttuneet Aleksis Kiven päivien.

Tiedän, etten ole oikea henkilö arviomaan saarnoja, koska en ole pappi tai edes teologi. Mutta voin puhua kirkon penkistä käsin ja esittää kuluttajan näkökulman.

Mieleen jäi äskettäin lukemastani elämäkerrasta arkkipiispa Martti Simojoen mielipide, että saarnan yhtenä keskeisenä tehtävänä on tuoda sana nykyhetkeen. Olen samaa mieltä, ei kai muutoin voisikaan olla, mutta valitettavasti se ei aina toteudu. Joskus saarnaaja tuntuu liikkuvan teologian tai historian syövereissä tai aivan omissa ajatuksissaan tai puhuu omiaan.

Onneksi usein kuulee myös hyviä saarnoja. Minun mielestäni hyviä, sillä saarna on henkilökohtainen kokemus, johon vaikuttavat kuulijan omat odotukset tai hänen kulloinenkin tilansa. ”Hyvä saarna” on siten varsin subjektiivinen arvio.

Saarnaajan tehtävä ei ole helppo, kun yksi odottaa analyyttistä tietoa, toinen väkevää julistusta tai todistusta, kolmas on asioista eri mieltä. Jokainen saarna ei voi jokaisesta kuulijasta olla hyvä.

Mutta eikö siitä huolimatta ole jotain yleisiä kriteereitä saarnojen arviointiin? Ainakin voidaan vaatia, että se on selkeää suomea (tai muuta kieltä tilanteen mukaan) ja ymmärrettävä. Toki on otettava kulloinenkin kuulijakunta huomioon. Saarnan on annettava jotain penkissä istuvan kuulijan elämään.

Ja minusta sen on tultava jotenkin nykyaikaan, mistä on muunkinlaisia mielipiteitä. Kirjailijapappi Juhani Rekola kirjoitti Kotimaassa vuonna 1967 (Herääminen pimeään; varhaiset kirjoitukset, Kirjapaja 2016) kristinuskoon sisältyvästä jännitteestä: ”Luterilaisuuden suurin onnettomuus on ollut, että se on liiaksi luottanut aikaan. Roomalaiskatolisen kirkon onnettomuus on ollut, että se on aina liikaa epäillyt aikaa ja siksi lyönyt maahan ne, jotka ovat yrittäneet keskustella ajan kanssa.”

Sana ei kai oikein voi tulla todeksi muutoin, kun tässä ajassa. Eikö siinä ole koko sen idea? Toki voidaan ajatella ajattomuuden ja iankaikkisuuden näkökulmasta, mutta se on toinen juttu.

Olemme viime aikoina(kin) eläneet keskellä (vaikka Suomessa vähän sivussa, mutta viestinnän välityksellä mukana) järkyttäviä tapahtumia. On tapahtunut sellaista mitä emme ehkä uskoneet voivan tapahtua. Maailmamme järkkyy monella tavalla. Se pelottaa ja jopa ahdistaa ihmisiä. On saatettu kysyä elämän perusteista ja edessämme olevasta tulevaisuudesta.

Tällaisessa tilanteessa kristinuskon merkitys korostuu. Kristinuskosta löytyy vastauksia elämän tarkoitukseen. Kristinusko antaa lohtua sekä tuo eteemme tulevaisuuden ja toivon näkymän. Se todistaa hyvän voimasta pahaa vastaan ja vahvistaa yhteisön merkitystä.

Viime sunnuntain tunnus ”Totuus ja harha” jos mikä osuu nykyajan keskelle. Päivän evankeliumi antaa aihetta useampaankin ajankohtaiseen saarnaan.
Tekstissä Jeesus sanoo opetuslapsilleen muun muassa: ”Varokaa vääriä profeettoja - - Hedelmistä te heidät tunnette. - - Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. - -  Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan.”

Voiko saarna olla hyvä, jos näitä kumpaakaan edellä mainittua ajankohtaista näkökulmaa siinä ei ole?

Saarnaamisessa on korostettu papin oikeutta saarnata oman mielen mukaan – siis tietysti tekstistä ja ym. sääntöjen mukaan, mutta tapa ja laatu on hänen harkinnassaan. Voiko saarnaaja toteuttaa vain omaa sanomisen tarvettaan?

Ei se minusta aivan niin ole: kuulijaa vartenhan saarnataan. On siis otettava huomioon kirkon penkissä istuva, saarnattava hänelle. Saarnan on tavoitettava ymmärrettävästi kuulijansa.