”Kirkon arvostelu ei ole ongelma, välinpitämättömyys olisi”

Kirkon viestintäpäivien 2024 otsikkona oli Totuus, kirkon kielellä Totisesti. Päivät alkoivat Oulun piispan Jukka Keskitalon ja viestintäjohtaja Eevu Heikuran keskustelulla, jossa piispa totesi tuon otsikossa olevan ajatuksen.
Usein kirkossa kavahdetaan ulkopuolelta tulevaa kritiikkiä ”kirkon vastaisena”. Keskitalon mielestä kuitenkin välinpitämättömyys olisi pahempaa.
Hän totesi myös, että kirkon on itse oltava aktiivinen, eikä odottaa, että media kiinnostuu. Keskitalo on aktiivinen somessa.

”Palvelemme ihmisiä, emme organisaatioita”

Lapin Kansan päätoimittaja Sauli Pahkala piti tärkeän puheenvuoron median ajankohtaisista virtauksista. Hän esitteli itsensä ”Mummon pojaksi”, mikä sisälsi kivan tarinan.
Kirkkoa hän kannusti hallinnon julkisuuteen, jossa toimittajat ovat usein kohdanneet haasteita.
”Suomessa median uutisiin luotetaan”, vakuutti Pahkala.
Median tuottamia uutisia luetaan yhä enemmän netistä, mutta paperilehdetkin elävät edelleen. Paperilehden loppua hän ei ajoittanut, muttei ei arvellut niiden elävän ikuisesti, kirkon kielellä iankaikkisesti.
Lapin Kansa kuitenkin harventaa paperilehden ilmestymiskertoja. Haasteena on jakelun kalleus.
”Digilehti ja some edellyttävät jatkuvaa sisällön kehittämistä.”
Usein mediaa moititaan, että kirkon asioista ei kirjoiteta. Pahkalan vastaus oli, että on oltava aihetta ja että ”palvelemme ihmisiä, emme organisaatioita”.
Hän myös muistutti uutiskriteereistä ja meitä seurakunnan viestijöitä tekijänoikeuksien noudattamisesta.

”Mikä on totta”

Kolmen teologin keskustelussa totuudesta tuli esiin eri puolia. Professori Miikka Ruokanen korosti kristinuskon perustan totuudellisuutta, jonka päälle on hyvä rakentaa. ”Kirkon sanoma on totta.”
Jäin pohtimaan, että jos uskoo todella johonkin, pitää kyllä uskon kohdettaan totena. Uskoville on kuitenkin myös epäusko tuttu käsite. ”Minä uskon, auta epäuskoani.”

Tutkija Jyri Komulainen mainitsi totuuksina yksilötasolla armon, ja yhteisötasolla ”paremman maailman”, uskon hyvän tekemiseen.
Komulainen muistutti, että ei kirkko ole itsetarkoitus, eikä se voi vaieta ihmisten kysymyksien edessä. ”Kirkko antaa äänen köyhien itkulle.” Samoin, että kirkon on puhuttava myös raakuista, sillä luotu maailma on kokonaisuus, johon kuuluvat niin ihminen kuin raakutkin.
Pitää puhua ihmisille relevanteista asioista.
Sairaalapappi Susanna Sirviö sanoi sairaalapapin kohtaavan ihmisen hänen vakaumuksestaan käsin. On tärkeätä olla läsnä ja otettava todesta ihmisten todellisuus.

Nuoret, nuoret

Kirkossa puhutaan nyt paljon nuorista. Niin viestintäpäivilläkin. Miten tavoitetaan Y- ja Z-sukupolvet ja milleniaali?
Nuorille auttaminen, keskustelut, sosiaaliset suhteet ja mm. urheilukaverit, myös käytetty kieli, ovat tärkeitä. Mitä kirkko voi heille antaa?
Henna Ahlfors ja Katri Vappula kirkkohallituksesta esittelivät elämäntapa-, arvo- ja asenne-kyselyyn perustuvan ryhmittelyn nuorten suhtautumisesta kirkkoon. Ryhmittelyssä voi jopa postinumeroalueittain olla suuria eroja.
Puhujat kannattivat ”raakaa kohdentamista”. Nopea tempo ja vuorovaikutus ovat ajan henkeä.

Miten kuulla vähemmistöjä?

Saamelaisten ja vähemmistöjen asemasta kirkossa olivat kerrankin puhumassa vähemmistöjen edustajat itse, saamalaispappi Mari Valjakka ja saamalaiskäräjien puheenjohtaja Piritta Näkkäläjärvi. Yleensähän aiheesta, kirkolliskokouksessakin, puhuvat enemmistöläiset keskenään.
Saamelaisia kohtaaavt yhä vihapuhetta, vähättelyä ja ohittamista, totesi Näkkläjärvi. ”Perinteet ovat meille tärkeitä, mutta halutaan myös muuta.” Hän toivoi, että heidät otetaan mukaan, ja heitä kuullaan.

Valheella pitkä historia

Tekoälytutkija Marko Laihanen käsitteli laajasta totuuskäsitysten, valeuutisten ja väärennysten historiaa alkaen Pilatuksen kysymyksestä ”Mikä on totuus?”.
Valeiden, väärennysten ja vaihtoehtoisten faktojen historia on pitkä, vaikka ne ovat viime aikoina nousseet entistä enemmän keskusteluun. Valeen äärimmäinen muoto on bullshit, jossa ei ole tarkoituskaan olla mitään totta, ja sekin voi mennä läpi yleisön keskuudessa.

Toimittaja Johanna Vehkoo jatkoi samasta aiheesta, dis- ja mis-informaatiosta. Väärää tietoa levitetään sekä tarkoituksella (dis-) että tietämättä (mis-). Joskus on faktaa ja fiktiota sekaisin.
Viestien määrä kaksinkertaistuu Vehkoon mukaan vuosittain, eikä sen massan laatua tai oikeellisuutta kukaan takaa. Se on paljolti vastaanottajan vastuulla.
Uutinen saattaa näyttää uutiselta, mutta sitä ei ole journalismin vaatimusten mukaan tuotettu. Salaliittoteoriat ovat oma lukunsa. ”Informaatioilmasto on saastunut.”
Hän vaati ihmisille mediakoulutusta, jotta oppisivat erottamaan väärän oikeasta