Viime sunnuntain nimenä kirkkovuosikalenterissa oli ”Jumalan kansan koti-ikävä”. Kristityt odottavat ”ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee” (Hepr. 13:14). Se viittaa vahvasti tuonpuoleiseen, kuoleman jälkeiseen.

Pääsiäisaikana seurakunta juhlii iloiten Herran ylösnousemusta ja voittoa kuolemasta ja suuntaa katseensa uuteen elämään taivaassa, minne Jeesus on mennyt valmistamaan omilleen sijaa.

Olin edellispäivänä siunaustilaisuudessa Nurmijärven kappelissa, jossa esitettiin vaikuttavasti vanha hengellinen laulu ”Olen kuullut on kaupunki tuolla”. Pappi puhui vainajan pitkän elämän vaiheista. Katsottiin taakse – ja eteenpäin.

Mutta kristittynä oleminen ei ole vain tuonpuoleisen odottamista, se on myös elämistä tässä ajassa. Joillekin tämä maallinen vaellus tuntuu joskus helvetiltä tai se voi ajoittain tuntua myös taivaalta, kuin jumalanvaltakunta olisi tullut maan päälle.

Maallinen ja hengellinen ovat kristinuskon ainaisia keskustelun aiheita. Tähtäämmekö vain tuon puoleiseen vai missä määrin toteutamme uskoamme maallisen elämän arjessa.

”Kirkolla on pysyvä pulma, ja se on Jeesus”, kirjoitti piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen äskettäin Suomen Kuvalehden blogissa.

”Kristinuskossa on kyse sellaisen Mestarin seuraamisesta, joka valitsi seurakseen hyljeksityt ja syrjäytetyt.” Jeesuksen antama malli on vaikea seurata. En kuitenkaan ajattele, että se kaikilta osin olisi mahdotonta.

Komulainen huomauttaa, että kyse ei ole vain auttamisesta vaan ennen kaikkea heikossa asemassa olevien puolesta puhumisesta ja heidät tosissaan ottamisesta. Syrjittyjä vähemmistöjä on monia, ja historian kuluessa asetelmat ovat muuttuneet. Esteitä rakennetaan ihmisen ennakkoluulojen avulla.

”Jotta kirkko todella edistäisi Valtakuntaa, jossa ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi (Matt. 20:1–16), sen tulee hakeutua marginaaleihin. Kirkon tulee puhua niiden puolesta, joiden puolesta kukaan ei muista tai halua puhua”, kirjoitti Komulainen.

Komulaisen esimerkki: ”Kirkko vastusti homoseksuaalisuuden poistamista rikoslaista vuonna 1971. Jos kirkko olisi toiminut Jeesusta seuraten, se olisi puhunut puistojen miesten oikeuksien puolesta aikana, jona ne yleisesti kiellettiin!”

Nyt heidän puolustamisensa ei enää edellytä kovin suurta rohkeutta. ”Kirkon pitää olla muita edellä, jos se ajaa Jumalan valtakuntaa. Tulee pysähtyä pohtimaan, millaisia yleisesti halveksittuja ja/tai unohdettuja vähemmistöjä yhteiskunnassa on juuri nyt.” Näin Jyri Komulainen.

Jäin pohtimaan, miten voisimme toimia uskomme ja opetuksemme mukaisesti: Ei vain puhua armosta, vaan armahtaa. Ei vain puhua toivosta, vaan antaa edes joillekin ja edes vähän toivoa. Ei vain puhua lähimmäisenrakkaudesta, vaan osoittaa sitä. Ei vain suvaita, vaan kunnioittaa hyväksyvästi. Se tarkoittaa muun muassa kunnioittavaa dialogia ja keskustelua. Miksi se on niin vaikeata?